Ei-sana saattaa ottaa vallan

Ei-sana

Ei-sana on ihmeellinen. Pariin kirjaimeen kätkeytyy ihmismielen syviä salaisuuksia ja niin valtavasti voimaa, että kirjoittajan pitää sitä säännöstellä.

Mahdatko, lukija hyvä, muistaa, että ei on verbi. Se on kieltoverbi, joka taipuu persoonamuodoissa: en, et, ei, emme, ette, eivät. Kieltävissä vastauksissa ei-sanaa käytetään taipumattoman adverbin tapaan.

Esimerkiksi Kielitoimiston sanakirja ja Jukka K. Korpela avaavat ei-sanan erityisluonnetta, käyttötapoja ja sitä kautta voimaa.

Myös elämänohjeita ei on kirvoittanut monenmoisilta tietäjiltä. Niiden mukaan me sitten yritämme tietämme taivaltaa, vaihtelevalla menestyksellä.

Pitääkö vai eikö sanoa ei?

On ensiksikin osattava sanoa oikeassa paikassa ei, jos aikoo elää täysipainoisesti omaa elämäänsä. Useimmat tuon periaatteen ymmärtävät, mutta toteutukseen ei aina ihmisikä riitä. Ei saattaa olla yhä sanomatta, kun kuolema jo korjaa. Jotkut toisaalta oppivat liiankin helposti ja vastaavat ei joka ainoaan pyyntöön, ehdotukseen, ideaan ja suunnitelmaan.

Toinen melkein yhtä tuttu opinkappale korostaa myönteistä ajattelua. Sitä sekä ilmentävät että vahvistavat myönteiset sanat. Kielteiset ilmaukset vastaavasti osoittavat ja ruokkivat negatiivista mielenlaatua. Kielteisistä sanoista tulevat ensimmäisinä mieleen ei ja älä.

Ei-sanan käyttö näyttää siis olevan sekä erittäin suositeltava että täysin tuomittava. No, sellaisiahan sanat ovat: välillä hyviä ja välillä huonoja, joskus kohdallaan ja joskus ihan pielessä.

Tällä kertaa en antaudu pohtimaan, millaisiin pyyntöihin ja toimeksiantoihin kirjoittajan pitäisi vastata ei. Niitä olisi kyllä teksteistä päätellen tämän tästä.

Juuri nyt mieltäni askarruttavat ankarasti niin sanotut kielteiset sanat ja lauseet. Olen törmännyt niitä koskeviin varoituksiin toistuvasti erilaisissa elämäntaidon oppaissa, joita kesällä hurahdin ahmimaan.

Toisaalta ja toisaalta

Kielto- ja yleisemminkin kielteisten sanojen käyttökieltoihin olen toki törmännyt ennenkin. Asia nousee silloin tällöin esiin myös kirjoituskoulutuksissa. Erässäkin suuryrityksessä kieltolistalla oli sana valitettavasti.

Tähän asti olen luovinut noiden keskustelujen läpi sovittelevalla kannalla. Ilman muuta on hyvä kertoa mahdollisimman monet asiat myönteisen kautta. Toisaalta tuntuu mahdottomalta kokonaan välttää kielteisiä ilmauksia.

Asiateksteissä olennaista on selkeys. Joskus on selkeämpää kertoa, miten asia ei ole, kuin kiertyä samaan tulokseen myöntävän ilmauksen kautta.

Erityisen pahasta positiivisuudelle on kuulemma kielteinen imperatiivi. Eiväthän jatkuvat kiellot tai varoitukset mukavilta tunnu – kaikuu niitä sitten lapselle vanhemman suusta tai aikuiselle asiantuntijoiden laatimista teksteistä.

Mutta mitä sanoa, jos ihmiset toistuvasti tekevät saman mokan ja vaarantavat pahimmassa tapauksessa oman ja/tai toisten hengen tai ainakin turvallisuuden? Eikö silloin tiukka kielto tai vakava varoitus ole paikallaan?

Mikähän näistä tehoaisi parhaiten:

  • Älä mene heikoille jäille!
  • Varo heikkoa jäätä!
  • Pysy turvallisesti rannalla!

Ei noin vaan näin…

Elämäntaito-oppaissa näkee listoja, joissa on rinnakkain ”oikein” ja ”väärin” muotoiltuja lausahduksia. Joskus ne liittyvät ihmisen omiin tavoitteisiin, joskus siihen, mitä toisille sanomme.

Otetaanpa esimerkki Martti Vaalahden kirjan Sanojen supervoima – näin valitset sanasi oikein ja onnistut elämässä. Vaalahti kysyy, kumman seuraavista vaihtoehdoista lukija ajattelee johtavan myönteiseen lopputulokseen:

  • ”Älä kaadu” vai ”Pysy pystyssä”?
  • ”Ole varovainen” vai ”Käytä harkintaasi”?
  • ”Epäonnistuit taas” vai ”Opit jälleen uutta”?
  • ”Älä mokaa tai saat potkut” vai ”Onnistut ja saat bonuksen”?
  • ”Riskit ovat suuret” vai ”Onnistumisen mahdollisuus on olemassa”?
  • ”Sinä et osaa” vai ”Sinä voit oppia”?

Vaalahden lista on tavallista parempi. Monissa muissa listoissa ”myönteinen” vaihtoehto nimittäin on asiasisällöltään aivan eri kuin ”kielteinen”.

Sanavalintojen onnistuminen riippuu kuitenkin aina tilanteesta. Joskus on pakko ottaa puheeksi myös riskit, vaikka onnistumisen mahdollisuus on olemassa.

Harkintaa taas voi olla myöhäistä suositella, jos se on jo päässyt pettämään – ystävä on täyttä vauhtia oikaisemassa liukaspohjaisilla kengillä jäisen pihan poikki. Nopea kehotus varoa voi vielä pelastaa hänet kaatumiselta.

Totta ja toiveajattelua

Elämäntaidon oppaissa myönteisiä ajatuksia ja sanavalintoja perustellaan sillä, että se, mihin kiinnitämme huomiota, kasvaa ja ottaa mielessämme vallan.

Alitajuntamme ei kuulemma ymmärrä ei-sanaa. Tuttu esimerkki liittyy suklaan syöntiin. Jos ihminen hokee itselleen, ettei enää syö suklaata, hän itse asiassa ruokkii kiusausta ja ennemmin tai myöhemmin hotkaisee kokonaisen levyn.

Arkikokemus on osoittanut, että edellä kuvattu ”teoria” pitää paikkansa monissa tilanteissa. Vatvomalla epäonnistumista tai uhkaa sen saa paisumaan niin valtavaksi, ettei tilaa jää onnellisille muistoille eikä hienoille mahdollisuuksille.

Toisaalta on toiveajattelua, että kaikki paha poistuisi, kun sen jättäisi huomiotta. Ikävät asiat eivät aina katoa torjumalla tai vaikenemalla. Usein harmeista ja hankaluuksista päinvastoin pääsee helpoimmin ja nopeimmin eroon, kun ne kohtaa ja ottaa suoraan puheeksi.

Ei-sana – harkinnan arvoinen

Sorvaa tästä nyt sitten käytännönläheisiä vinkkejä kiireisille kirjoittajille!

Lupasin nimittäin aiemmin elokuussa, että tarjoan työkauden alkupuolella kohtalaisen helppoja keinoja parantaa kirjoittamista. Ytimen etsintään, ohjetekstien laadunvarmistukseen ja jopa tekstin sävytykseen konkreettisia konsteja pystyikin ehdottelemaan. Mutta kannattaakohan aiheeksi ottaa kielteisiä sanoja ja lauseita, vaikka tuo teema alkuperäiselle idealistalle oli eksynyt.

Ehkä kannattaa kuitenkin yrittää. Sanankäytöllämme on kiistatta vahva vaikutus ajatuksiin, asenteisiin ja mielialoihin – omiimme ja toisten. Myönteisiä ajatuksia, luottavaista mielialaa ja rakentavia asenteita tähän maailmanaikaan todella tarvitaan.

Valppautta ei-sana kirjoittajalta vaatii – huomiota ja huolellisuutta.

Tutki tekstisi ei-pitoisuus

Olennaista on pysähtyä joskus puntaroimaan, millaista asennetta oma teksti säteilee. Kielteiselle ilmaisutavalle voi sokeutua siinä kuin vaikkapa kapulakielelle.

Kokeile seuraavista edes paria ensimmäistä kohtaa:

  1. Ota tarkasteltavaksi 2–3 erilaista tekstiäsi. Lukaise ne nopeasti ja arvioi, onko perusvire myönteinen, kielteinen vai neutraali.
  2. Arvioi, miten suuren osan tekstin kielteisyydestä tai myönteisyydestä selittää asiasisältö, miten suuren osan taas oma ilmaisutapasi. Voit myös miettiä, vaikuttaako tekstilaji kielteisyyteen tai myönteisyyteen.
  3. Laske sitten, miten suuri osa kunkin tekstin lauseista on kielteisessä muodossa eli kertoo, miten jokin asia ei ole, miten ei pidä toimia tai muuta vastaavaa. Jos yli puolet lauseista on kielteisiä, tekstistä melko varmasti välittyy lukijoille kielteinen asenne. Mieti, onko se ollut tarkoituksesi tai asiasisällön huomioon ottaen väistämätöntä.
  4. Tutki vielä tarkemmin kielteisessä muodossa olevia lauseita. Voisiko osan niistä muuntaa myönteiseen muotoon ilman, että asiasisältö kärsisi?
  5. Keksi jokin konkreettinen keino, jolla jatkossa varmistat, ettei ei-sanaa tai muita kielteisiä ilmauksia pääse teksteihisi liikaa.

Kielteisistä ilmauksista tulee kirjoittajalle kuten puhujallekin joskus maneeri – pinttynyt tapa, joka toistuu pakonomaisesti, ilman harkintaa tai perustelua. Maneeri ei välttämättä johdu kielteisestä ajattelusta mutta voi ajan mittaan johtaa siihen.