Ujoutta introissa

AvoinAvoimen viestinnän pahin este ei enää ole pimittämisen halu vaan keskeneräisyyden arastelu.

Avoimuus on komeillut kauan hyvän viestinnän vaatimuslistalla.  Menestyksen päivinä se on jopa toteutunut. Vaikeuksien tullen organisaatioilla on taipumus sulkeutua.

Taantuman kourissa kituva Suomi ei mitään niin kaipaa kuin avoimuutta.

Sisäovet yhä lukossa?

Välillä tuntuu kuin yritysten ja yhteisöjen olisi helpompi olla avoimia ulos- kuin sisäänpäin. Internet on saanut organisaatiot kertomaan itsestään asioita, joita pari vuosikymmentä sitten varjeltiin suurina salaisuuksina.

Talojen sisällä avoimuus ei aina ole edistynyt yhä hyvin. Aika yllättävät asiat tahdotaan yhä piilottaa oman koneen tai y-aseman suojiin.

Varmasti avoimuuden esteenä yhä on harkittua pimittämistä, jolla ihmiset pyrkivät tukemaan omaa valtaansa ja asemaansa. Kaikki eivät ole vielä oivaltaneet, että nykyisin valtaa, ainakin vaikutusvaltaa, saa helpommin tietoa jakamalla kuin panttaamalla.

Useimmiten avointa viestintää organisaatioiden sisällä jarruttaa kuitenkin ujoa tai arkuus. Ei oikein osata eikä uskalleta olla avoimia. Pelätään, miten muut suhtautuvat keskeneräisiin asioihin ja ajatuksiin. Jokuhan saattaa vaikka kommentoida…

Keskeneräisyys kunniaan

Sosiaalinen intranet on avannut työyhteisöviestintään uusia, hienoja mahdollisuuksia. Ne olisi saatu tehokkaammin käyttöön, jos uudistus olisi nähty enemmän kulttuurimuutoksena kuin teknisenä hankkeena.

Kulttuurimuutoksessa on keskeistä juuri avoimuus. Avoimuus ei toteudu, ellei keskeneräisyyteen liittyviä traumoja saada hoidettua.

Arkuuteen ja ujouteen on tavallaan aihettakin. Kommentointitavat eivät ole sosiaalisen median myötä pelkästään parantuneet. Jotkut kuvittelevat olevansa hyviä kommentoimaan, kun ilkeävät tölviä toisia ja nostaa joka ainoan pienen virheen tai puutteen tikun nokkaan.

Keskeneräisyys olisi opittava näkemään heikkouden sijasta kehitysmahdollisuutena.