Tekstistä saa selkeän kahdella tavalla: korjausten kiertotietä tai oivallusten oikopolkua. Yleensä valitsemme vaihtoehdoista mukavamman.
Selkeys ennen kaikkea! Niin olin aina opettanut, mutta jokunen vuosi sitten aloin epäillä.
Periaatteessa olin – ja olen – yhä samaa mieltä selkeyden merkityksestä. Jos lukija ei saa tekstistä selvää, millään muullakaan ei ole väliä, vaan kirjoittajan vaivannäkö valuu hukkaan.
Muutakin kuin sanankäyttöä
Huomasin kuitenkin tulkinneeni selkeyttä liian kapeasti. Jos tekstin selkeyttä tarkastelee vain kielen näkökulmasta, ajautuu helposti turhaan nipotukseen – pilkunviilaukseen. Se taas on Suomessa hyvän kirjoittamisen pahin uhka.
Mieltä kaivaneen epäilyn ansiosta opin muistuttamaan, että tekstin selkeyteen vaikuttaa keskeisesti kolme asiaa:
- jäsennys eli kokonaisrakenne
- ulkoasu
- kielellinen ymmärrettävyys.
Jos tahtoo kirjoittaa aiempaa selkeämmin, kannattaa aloittaa jäsennyksestä Se takaa parhaimmillaan melkein automaattisesti, että teksti näyttää helposti silmäiltävältä. Ja kun teksti näyttää ilmavalta ja rytmikkäältä, kirjoittaja huomaa paremmin myös kapulakielen kiemurat.
Riittääkö selkeäksi ei-sekava?
Viime kuukausina olen koulutuksissa kysellyt kirjoittajilta, mitä selkeys heidän mielestään tekstissä tarkoittaa. Tässä tavallisimpia vastauksia:
Ei kapulakieltä.
Ei vieraita käsitteitä.
Ei liian pitkiä lauseita.
Ei liian mutkikasta ilmauksia.
Synnintuntoa ainakin riittää. Äänensävystä kuulee, miten ihmisten mieleen pulpahtelevat vuosien ja vuosikymmenten varrelta moitteita, syytöksiä ja korjauksia.
- Selkeys parhaimmillaan ei ole sitä, että karttaa kaikkea ei-selkeää.
Selkeimmät tekstit perustuvat onnistuneeseen ajatustyöhön. Kirjoittaja malttaa miettiä siksi kunnes oivaltaa – saa älynväläyksen tai neronleimaukset. Sen jälkeen ei ole temppu eikä mikään kirjoittaa selkeää tekstiä.
Sekavan tekstin takana on aina sumea ajatus.
Korjailu kivaa, ajattelu hankalaa
Korjailu eri muodoissaan on suosituin tapa selkiinnyttää tekstejä.
Tekstien laatu ilman muuta paranee, jos kirjoittaja itse viitsii viimeistellä ja pyytää toisiakin kommentoimaan ja editoimaan. Korjailun suosio ei kuitenkaan perustu sen tehoon vaan hauskuuteen: on viihdyttävää viisastella ja huomautella – paremman puutteessa itselleen.
Olen itsekin osallistunut innolla keskusteluihin, joissa on punnittu pikkutarkasti kieliopin poikkeuksen poikkeusta tai sanojen hienovireisimpiä sävyeroja. Se vasta on mukavaa! Vahinko vain, että kelvottomat otsikot tai ontuvat rakenteet ovat jääneet kokonaan huomaamatta.
Kirjallisen viestinnän kulttuurissa on jokin vinossa, kun niin innokkaasti pyrimme selkeyteen korjailun kiertotietä. Oivalluksen oikotie tuottaisi kerralla valmiimman tekstin.
Oivalluksia synnyttävä ajattelu vaatisi kiireettömiä hetkiä ja rentoa mielentilaa mutta myös tuottaisi niitä. Tekstejä kannattaisi ajatella ajoissa enemmän ja korjailla viime tipassa vähemmän.