Kirjoittajien hyvinvointi hiipi tämän blogin teemaksi melkein huomaamatta. Saa sitten nähdä, miten pitkälle aihe kantaa.
Kerroin edellisessä postauksessa parista pienestä askeleesta, joiden arvelen vievän minua kirjoittajana eteenpäin. Ensimmäinen niistä on, että lisäsin moniin vanhoihin blogiteksteihini asiasanaksi ”Kirjoittajan hyvinvointi”.
Ei jälkipeukalointia
Lisäyksen voisi ehkä tulkita sellaiseksi peukaloinniksi, joka ei sovi blogiviestinnän henkeen. Tekstejä on lupa poistaa, jos ei enää kestä niitä katsella tai ainakaan muille näyttää. Mutta muutella niitä ei saisi, vaikka aiemmat möläytykset miten kaduttaisivat.
Päätin ajatella asiaa lukijapalvelun kannalta: nyt on helpompi löytää kirjoitukset, joissa olen aiemmin käsitellyt blogini uutta johtoteemaa. Itse teksteihin en kajonnut.
Ulos räksytyskuorosta
Minua oli pitkään ja pahasti vaivannut jokin Kirjoituskoulun Facebook-sivussa. En vain tiennyt, mikä se tarkalleen oli. Nyt tiedän.
Olin liittynyt kuoroon, joka ruotii toisten tekstejä; ei muuten koskaan omiaan. Asiallisia ja perusteltuja kommentteja vastaan minulla ei ole mitään, mutta joutavaan räksytykseen en enää tahdo osallistua.
Mitä mitättömämmästä yksityiskohdasta jotkut ”asiantuntijat” keksivät elämöidä, sitä etevämpänä he tuntuvat itseään pitävän.
Rajat rakkaiksi
Kirjoittajat ovat työelämässä aika lujilla. Valtaosaa ei auta tippaakaan, että jotkut etsivät heidän teksteistään suurennuslasilla vikoja ja virheitä.
Yritän keksiä keinoja, joilla kirjoittajien työtä voisi helpottaa. Ihmiskokeissa toimin itse koekaniinina. Ensimmäiseksi aion oppia rakastamaan rajoja – esimerkiksi enimmäismerkkimäärää ja deadlinea.
