Omakohtaisuus koukuttaa blogien lukijoita. Aina se ei kuitenkaan riitä – tai sovi. Mistä oman toimensa ohessa bloggaava asiantuntija tai järjestöaktiivi voisi ottaa mallia?
Taitava kirjoittaja säätää tekstejään monen muuttujan mukaan. Yksi noista muuttujista on tekstilaji.
Uutis- ja ohjetekstejä ei kannattaa kirjoittaa samalla sapluunalla. Erilaista otetta vaativat myös vaikkapa tieteellinen artikkeli ja blogipostaus.
Kolumnista osviittaa blogiin
Blogikirjoitus on sukua kolumnille. Käsitykset eroista ja yhtäläisyyksistä tietysti vaihtelevat.
Yhden tulkinnan mukaan ainoa ero on siinä, mitä kirjoittaja odottaa lukijoilta: bloggaaja toivoo lukijoiden osallistuvan, siis kommentoivan tai jakavan; kolumnisti odottaa lukijoiden vain lukevan.
Eroja kiinnostavampia ovat yhtäläisyydet.
Ville Liikanen teki HaagaHeliassa vuonna 2012 opinnäytetyönä Kolumnistin oppaan Helsingin Sanomien NYT-liitteen toimeksiannosta. Yksiselitteisiä ohjeita bloggaaja ei oppaasta saa, hyödyllistä pohdittavaa kyllä.
Tärkeä on esimerkiksi kysymys tekstin omakohtaisuudesta. Sitä sivusi myös tämän blogin edellinen postaus.
Yksityisen ja yleisen rajoilla
Kolumni on Liikasen mukaan selkeästi tekijänsä näköinen:
”Usein kolumnit pohjaavat kirjoittajan henkilökohtaisiin kokemuksiin, mutta valtaosin subjektiivisesta näkökulmasta siirrytään laajempiin asiayhteyksiin.”
Sama idea sopii moniin blogeihin. Kirjoittajan omakohtainen kokemus usein herättää lukijan kiinnostuksen, mutta joskus vasta näkökulman laajennus vakuuttaa.
Yritysten ja yhteisöjen blogivalmennuksissa omakohtaisuudesta viriää vilkkaita keskusteluja. Toisia ajatuskin kauhistuttaa. Toisia kiehtoisi kokeilla omaa elämäänsä raportoivien ammattibloggarien tyyliä.
Hyvän blogitekstin tuntomerkki on, että kirjoittajan nimi näkyy ja hänen persoonallinen äärensä kuuluu. Niin blogi rikastuttaa organisaation usein kasvotonta viestintää.
Fiksua ei sitä vastoin ole selostaa työnantajan tai järjestön blogissa pikkutarkasti oman yksityis- tai sielunelämän kiemuroita.
Vai olenko vain vanhanaikainen?