Pääministeri tilasi välikäsien kautta filosofi Pekka Himaselta 750 000 eurolla ajatuksia.
Osa Himasen ja hänen huippututkijakumppaneittensa ajatuksista ilmestyi jo viime syksynä 156-sivuisena julkaisuna Sininen kirja. Sen voi kuka tahansa ladata ilmaiseksi netistä, jos vain viitsii lukea.
Uusi suomalainen verkkopalvelu Long Play julkaisi helmikuussa Anu Silfverbergin ja Johanna Vehkoon jutun Himasen etiikka. Jutun pituus yli 53 000 merkkiä, ja sen saa ladattua netistä kokonaan, kun maksaa 3,90 euroa.
Silfverbergin ja Vehkoon juttua lukiessa tuli juhlallinen olo. Tekijät olivat nähneet valtavasti vaivaa, jotta minä – lukija – sain kävellä kuin punaista mattoa suoraan asioiden keskipisteeseen.
Uskon monen muunkin lukeneen Himasen etiikka -jutun kokonaan. Vielä paljon useammat ovat lukeneet tai kuunnelleet, mitä siitä on kerrottu muissa medioissa tai kahvipöytäkeskusteluissa.
Tutkiva, hidas journalismi vaikuttaa varmasti vahvemmin kuin himastyyppiset, hätäisesti kyhätyt hengentuotteet.
Hitaasti ja hyvin
Long Play on alle kymmenen journalistin ryhmä, joka oman kertomansa mukaan julkaisee tutkivia juttuja, laajoja reportaaseja, henkilökuvia ja muita pitkiä juttuja digitaalisessa muodossa.
Se edustaa maailmalla syntynyttä hidasta journalismia: ”Uskomme, että suomalaisia kiinnostaa lukea perusteellista, hyvin kirjoitettua ja kriittistä journalismia digitaalisessa muodossa.”
Samoilla jäljillä on Helsingin Sanomat Hitaat-jutuillaan.
Hidas journalismi ei viittaa vain siihen, että pitkän jutun lukemiseen kuluu aikaa. Olennaisempaa on tapa, jolla jutun sisältö ja ilmaisu syntyy: sinnikkäästi tutkien, kypsytellen, rauhassa ja kriittisesti ajatellen, kunnolla editoiden.
Hidas journalismi on vain osa journalismia, mutta toivottavasti siitä tulee vahva ja pysyvä osa.
Pitkästi mutta ei pitkästyttävästi
Niin kauan kuin minä muistan, pitkiä tekstejä on pidetty Suomessa arvokkaampina kuin lyhyitä. Ajatus on leijunut ilmassa myös internet-aikakaudella.
Viimeisten 15 – 20 vuoden ajan työelämän kirjoittajille on kyllä pontevasti perusteltu, että lyhyt juttu sopii ruutulukijalle paremmin kuin pitkä. Edelleen ilmestyy silti valtavasti raportteja, muistioita, mietintöjä ja ties mitä dokumentteja, joista tekstin määrällä ei tunnu olevan mitään rajaa – ei etenkään sisältöön nähden.
Nettikirjoittajien tavallisin kysymys koulutuksissa on, miten pitkä verkkoteksti saa olla. Jo vuosia olen vastannut aina samalla tavalla: riippuu sisällöstä.
Jos lukijalle on paljon kiinnostavaa ja hyödyllistä annettavaa, voi kirjoittaa aika pitkästi. Mutta tyhjästä on turha tehdä tekstiä – etenkään pitkää.
- Ei ole synti kirjoittaa pitkästi, mutta on kuolemansynti kirjoittaa pitkästyttävästi.
Työelämän kirjoittajien kannattaa ilman muuta perehtyä hitaan journalismin perusajatuksiin. Ideana ei todellakaan ole vain pitkä juttu vaan kova juttu – rankalla työllä koottu ja viimeistä pilkkua myöten hiottu.
Edelleen on osattava tarpeen tullen kirjoittaa myös lyhyttäkin lyhyemmin.
Vaikka olenkin lyhyen proosan ihailija, ihailuni yltää myös hyvään pitkään. Lyhytkin voi olla hidasta – luettavaa, jos sen sisällä on paljon mietittävää.
Olen lukenut molemmat edellä mainitut kirjoitukset. Toisen kanssa sain ahdistusraivarin.
Nettikirjoittamisessa / -lukemisessa ilahdun aina kerroksellisuudesta – siitä että voin silmäillä tärkeimmät pointit lyhyestä jutusta ja jos kiinnostun enemmän, voin mennä syvemmälle klikkaamalla pitempään juttuun. Näitäkin vaihtoehtoja onneksi on!