Miten korvata puuttuva raha entistä fiksummalla viestintäajattelulla? Aluksi on luovuttava vanhasta.
Viestinnän ammateissa on aina ollut vipinää. Moni luultavasti on hakeutunut alalle muun muassa siksi, että on toivonut vaihtelevaa, jopa jännittävää työtä.
Yritysten ja yhteisöjen viestintäväkeä viime vuosina piinannut kiire on valitettavan kaukana sopivasta säpinästä ja innostavista haasteista. Viestinnästä on tullut liian usein pakkotahtista rutiinia.
Hyvään kiireeseen kuuluvat työnilo ja onnistumisen tunne. Hyvä kiire myös katkeaa välillä – tai ainakin hieman hellittää hetkittäin.
Muhkealla budjetilla mälläykseen ei vaadita ihmeempää luovuutta. Taloudellisten resurssien kaventuessa – niin kuin nyt – tarvitaan rohkeita ajatuksia ja yllättäviä valintoja. Niitä ei synny, jos jatkuvasti huhtoo kuin heikkopäinen vanhojen pakkotöiden parissa.
Kirjoitin eilen, että sosiaalisen median menestystarinat ovat useimmilla suomalaisilla organisaatioilla yhä edessä päin. Syy uskoakseni on ajattelun ja ajatteluajan puutteesta.
Viestinnän ”kehittäminen” tarkoittaa turhan usein sitä, että tehdään yhtä ja toista uutta ja sen lisäksi kaikki mikä ennenkin.
- Henkilöstölehden lopetus taitaa olla rohkeinta, mihin yritysten ja yhteisöjen viestinnässä on uskaltauduttu.
On lapsellista kuvitella, että leikatulla budjetilla ja entisillä tai entistä pienemmillä henkilöresursseilla pystyttäisiin tekemään edes kaikkea sitä, mitä ennen on tehty – ainakaan yhtä hyvin. Täysin hullua on uskoa, että oravanpyörässä kieppuvat viestijät pystyisivät kaiken muun lisäksi luomaan jotakin todella uutta.
Jatkuvan lisäämisen filosofia sopii harvaisen huonosti viestintään. Vähemmän ja parempaa olisi huomattavasti parempi periaate.
- Jos viestintäyksikkö saisi silloin tällöin päivän aikaa miettiä, mitä jättää tekemättä, tulokset paranisivat kohisten.