Hymistely tai mielistely ei kirjoittajaa virkistä. Mutta aina tekstissä pitää nähdä myös jotakin hyvää – on kirjoittaja kuka tahansa.
Kirjoittajat janoavat palautetta enemmän kuin esimerkiksi esiintyjät. Selitys on yksinkertainen: ahkerimmatkin työelämänä tekstintekijät saavat sitä mitättömän vähän verrattuna vaikkapa satunnaisiin seminaarien puhujiin.
Esiintymistilanteissa ja yleensäkin puheviestinnässä palautetta on ilma sakeana, jos vain tahtoo ja tohtii ottaa sitä vastaan. Se ei tosin ole pelkästään tai edes pääasiassa sanallista, vaan koostuu ties mistä ilmeistä, eleistä, kännykän räpläämisistä ja salkun pakkaamisista.
Huppu päässä huono kirjoittaa
Takavuosiin verrattuna kirjoittajien tilanne on tosin olennaisesti parantunut. Digimedia tuottaa jos jonkinlaista tilastoa ja raporttia, jos vain ehtii, viitsii ja osaa siihen tutustua.
Aiempina aikoina moni kirjoitti koko työuransa ajan huppu päässä. Tämä oli tilanne etenkin niin sanotuilla asiantuntijakirjoittajille, on osittain edelleen. Viestinnän ammattilaisten tekstejä on aina arvioitu hieman systemaattisemmin.
Muistan juristin, joka oli juuri jäämässä eläkkeelle mutta passitettu vielä kirjoituskoulutukseen. Hän tuli aamulla mukaan pitkin hampain mutta lähti illan suussa iloisena miehenä pois.
Ilon aiheena oli palaute, jota tämä kirjoittaja kertoi saaneensa edellisen kerran 42 vuotta aiemmin, äidinkielen opettajalta tietenkin. Nyt oli sitten osunut hänen kohdalleen se toinen kerta; minä kommentoin lyhyesti hänen paria tekstiään. Kumpikin opettaja kuulemma kehui yhtä paljon ja jopa samoja asioita.
Tilastot eivät korvaa ihmistä
Esimerkiksi markkinointiviestinnän kirjoittajat ovat saaneet ennen digiaikaakin tottua siihen, että heidän tekstiensä tuloksia on pyritty jotenkin mittaamaan.
Toiselta ihmiseltä saatu sanallinen palaute on kuitenkin aivan toista kuin tuijotella taulukoita tietokoneen valjussa valossa. Nimenomaan ihmisen puhumaa tai kirjoittamaa palautetta kirjoittajat janoavat.
Palautteen antajan ei tarvitse olla kirjoitetun viestinnän ammattilainen, esimerkiksi alan kouluttaja. Monissa työyhteisössä arvioidaan ja kehitellään toisten tekstejä ristiin rastiin ihan arkisesti rupatellen.
Tiettyä etua ulkopuolisuudesta on. Minun on helpointa keskittyä tekstiin, kun en tunne kirjoittajaa enkä ole häntä ikinä edes tavannut. Välillä on nimittäin vaikea välttää sitä, että antaa mukavalle ihmiselle mukavat kommentit ja sille nipottajalle vähän piikikkäämmät.
Sanoma on kirjoittajan asia
Kun työkseen arvioi toisten tekstejä, joutuu etäännyttämään itsensä myös asiasisällöistä. Aiheet ovat usein niin kiinnostavia, että tekisi mieli heittäytyä pieneen piristävään väittelyyn.
Ainakaan ulkopuoliselle kommentoijalle ei kuulu, millaista agendaa kukin teksteillään ajaa. Pitäisi keskittyä vain siihen, miten arvioitava teksti vie sanoman perille valitulle kohderyhmälle.
Pahin moka on, että alkaa viilata pilkkua, vaikka pitäisi korjata tekstin koko rakennustapaa. Tästä aiheesta enemmän sarjan seuraavassa postauksessa.