Miksi bloggaan joskus ahkerasti,
joskus taas en juuri ollenkaan?

Edellisestä postauksestani on kulunut yli kuukausi. Hiljaisuuden syynä olivat aluksi silkka saamattomuus ja organisointikyvyn puute, jota myös kiireeksi kutsutaan.

Nyttemmin olen ottanut tilanteen kokeilun kannalta. Tahdoin tietää, miltä tuntuu olla lähes kokonaan kirjoittamatta kuukauden päivät. Jätin laskuista pois meilit, PowerPoint-aineistot ja satunnaiset Facebook-päivitykset.

Ei kirjoittamattomuus todellakaan ole tuntunut hyvältä.

Äärestä laitaan

Olen tehnyt itselläni ennenkin ihmiskokeita. Kevätkaudella 2010 julkaisin tässä blogissa neljässä kuukaudessa sata kirjoitusta eli uuden jutun vähintään viisi kertaa viikossa.

Silloin tuntui paljon paremmalta kuin viime viikkoina. Ei tietenkään voi olla ihan varma, mikä on syy, mikä seuraus. Tekstiä syntyy ainakin minulta sujuvammin, jos mielenvire on myönteinen.

Toisaalta olen aina korostanut muille kirjoittajille, bloggaajille varsinkin, että pitää kirjoittaa - tuntuu miltä tuntuu.

Tunteesta toiseen

Reilun vuoden ajan olen kerännyt kokemusta myös siitä, että ahdistuskin voi aktivoida kirjoittamaan. Yksityisblogini Sydän paikaltaan syntyi aikanaan nimenomaan tyytymättömyydestä ja pahasta olosta.

Kun tilanne on helpottanut, kirjoitustahtikin on hidastunut. Tuskin blogi silti kokonaan sammuu. Tänä syksynä siltä on vienyt aikaa samaan aihepiiriin liittyvä Facebook-sivu Ihmisoikeudet vammaisten arkeen, jonka yksi ylläpitäjä olen.

Kesäblogiani Niemennokan näkökulmia päivittelen lähes aina leppoisalla mielellä. Jonakin kesänä huoleton lomaolo on taannut tiheät postaukset, toisina taas ei.

Ota tästä sitten selvä, mikä mihinkin ja mitenkin vaikuttaa kirjoittajan sielussa.

Uuteen tahtiin

Tänä syksynä olen kunnolla kokenut sen, että aikaa kirjoittamiseen ei todella ole riittänyt. Se on piinaava tilanne ja kertoo hallitsemattomasta ajankäytöstä.

Piina on yltynyt niin pahaksi, että olen pystynyt tekemään selkeitä ratkaisuja. Moinen tilanne ei enää tai ainakaan ihan äkkiä toistu.

Joskus ennen kirjoittamiseeni on tullut pitkiä taukoja siksi, että on ollut vaikea keskittyä - milloin mistäkin syystä. Se on kuitenkin eri asia kuin absoluuttinen aikapula.

Kolmen viikon ajan on vielä vaikea löytää kirjoitusaikaa. Sitten tahti muuttuu.

Elämäni palaa raiteilleen niin, että voin omistaa puoli tuntia varhain arkiaamuisin lempilapseni Facebook a la Alasillan oppihetkelle ja alkuillasta kokonaisen tunnin bloggaukselle.

Paluu entiseen ei vielä täyttäisi kunnolla muutoksen vaatimuksia. Luvassa on muutakin; siitä kerron myöhemmin.

Suosittelen pysähtymistä ja välitilinpäätöstä kaikille kirjoittajille - edes kerran viidessä vuodessa.