Tekstit kannattaisi aina lukea kahdesti.

En muista ainakaan hiljattain saaneeni meiliä, jossa kylmän rauhallisesti kysytään, olenko menettänyt arvostelukykyni.

Kun minä nukuin autuasta unta, sellainen viesti oli pudonnut postilaatikkooni. Lähettäjän tuntien ajankohta ei viittaa viihteelle. Tuttavani tapoihin vain kuuluu valvoa iltayöt. Itse olen mieluiten valveilla aamupuolella normaalien ihmisten nukkumisaikaa.

Toinen meistä toimii järjen, toinen enimmäkseen tunteen varassa. Toinen on virkamies, toinen ei. Toinen on juristi, toinen taas valtiotieteilijä. Lukija arvatkoon, kumpi on kumpi.

Vaikka olemme monin tavoin kuin yö ja päivä, asioista, etenkin viestintäasioista, olemme vuosien mittaan huomanneet ajattelevamme varsin samansuuntaisesti. Nyt tunnen itseni porukan petturiksi, kun menin vastoin pyhimpiä periaatteitani kehumaan byrokraattien aikaansaannoksia.

Kysymys on tietenkin julkisen sektorin suuntaviivoista sosiaaliseen mediaan.

Missä viestintäviisaus?

Vielä viikko sitten ivasin puolijulkisesti sitä, että hallinto hakee some-tuskaansa lievitystä oikeusministeriöstä. Opetus- ja kulttuuriministeriö olisi tuntunut oikeammalta osoitteelta. Tosi hädässä katseet olisivat voineet kääntyä jopa liikenne- ja viestintäminsiteriön suuntaan.

Mutta että oikeusministeriökö se nykyisin edustaa valtiovallan parasta nettiosaamista?

Tuollaiset ilkeät puheet tuppaavan osumaan kipeästi omaan nilkkaan. Kun eilen luin Sosiaalisen median mahdollisuudet hallinnolle -nimisen katsauksen, jouduin tilapäiseen mielenhäiriöön. Harhauduin tässä blogissa ylistämään valtionhallinnon ja vieläpä oikeusministeriön suurta viestintäviisautta.

Yön yli nukkuminen tuskin olisi auttanut näkemään, että vanhalle sylttytehtaallehan ne jäljet johtavat. Tarvitsin toisen lukemiskerran ja ennen kaikkea kirpeän palautteen.

Voi pyhä byrokratia!

Yritän nyt korjata, mitä korjattavissa on. Jätän rivien välit rauhaan ja otan tarkastelun vain muutaman rivin verran suoria sitaatteja. Ihmeellisiä ilmaisuja löytyi heti some-katsauksen esittelysivulta:

"Sosiaaliseen mediaan jalkautumisen on oltava organisaation tietoinen päätös."

Pystyykö organisaatio tosiaan tietoisiin päätöksiin? Minä olen luullut, että siihen tarvitaan älyä, joka kuulemma jossain määrin erottaa ihmiset muista eläimistä. Eikö organisaatio ole enemmänkin sukua rönsykasveille?

Jalkauttaa-verbin toivoin jo kadonneet ikiajoiksi jopa strategiaheprean sanastosta.

Mediako minut retkutti uskomaan, että katsauksesta vastaisi oikeusministeriö? Kun saatesanoja analysoi, ei pääse kiinni minkäänlaiseen vastuuseen:

"Oikeusministeriön Demokratia- ja kieliasioiden yksikkö on osallistunut tämän katsauksen valmisteluun yhteistyössä hallinnon ja kansalaisjärjestöjen edustajien kanssa."

Osallistuttu siis on, mutta päättäjiä on vaikea jäljittää. Tosin nimiäkin mainitaan:

"Oikeusministeriössä sosiaalisen median hallinnolle tarjoamien mahdollisuuksien arvioinnista vastaavat neuvotteleva virkamies Sari Aalto-Matturi ja verkkosuunnittelija Oili Salminen."

Minulle on välittynyt molemmista henkilöistä mitä fiksuin vaikutelma, mutta en voi väittää ymmärtäväni, mitä he tässä somea-asiassa ihan oikeasti tekevät.

Yhden naisen harteilla?

Kriittinen tuttavani saattoi olla oikeassa, kun hän meilissään tulkitsi yhden ainoan ihmsen kantavan nyt vastuun Suomen julkishallinnon some-linjasta. Kaiken pyörittelyn rinnalla tämä tosiaan tuntuu yksiselitteiseltä:

"Verkkoviestinnän asiantuntija Tuija Aalto on toimittanut tämän katsauksen edellä mainittujen osapuolten tuottaman aineiston perusteella ja sitä täydentäen."

En ole muuttanut sitten eilisen piiruakaan käsitystäni Tuija Aallon pätevyydestä tehtävään. Mutta onhan se nyt ihan tavatonta, jos hänelle sälyttyy vastuu, jota kukaan hallinnon omassa piirissä ei suostu ottamaan.

Sisältö silti kohdallaan

Onneksi en joudu kääntämään kelkkaani siinä, mitä eilen kirjoitin Sosiaalisen median mahdollisuudet hallinnolle -katsauksen sisällöstä. Se on myönteinen yllätys.

Itse asiasta ei ymmärtääkseni ollut eri mieltä myöskään alussa mainitsemani tuttava. Erityisen yksimielisiä tunnuimme olevan Virkamies verkossa -huoneentaulun käyttökelpoisuudesta.

Mietityttämään jää nyt vain se, olisiko hallinnon kulttuurissa tosiaan tarvittu linjaus, jonka joku taho selvästi olisi ottanut nimiinsä. Sosiaalisen median henkeen sopivat minun mielestäni paremmin suuntaviitat kuin säntilliset säännöt. Mutta ehkä arvostelukykyni ei tässä asiassa tosiaan pysty pureutumaan byrokratian muurien läpi.