Sosiaalisessa mediassa on osattava lukea ja kirjoittaa yhtä aikaa.

Lukutaito on pitkään ymmärretty tärkeäksi askeleeksi kansojen kehityksen tiellä. Usein esitetyn arvion mukaan noin viidennes maailman väestöstä on lukutaidottomia. Laskuihin ei käsittääkseni ole silloin otettu mukaan teini-ikäisiä pienempiä lapsia.

Viidennes tuntuu jopa yllättävän pieneltä osuudelta - kunnes muistaa, että ihmiskunta ei ole ihan pieni. Löysin YK-liiton tiedon vuodelta 2006: "Maailmassa on yli 771 miljoonaa luku- ja kirjoitustaidotonta aikuista."

Tampereen yliopiston tiede- ja kultuurilehti Aikalainen oli vajaa vuosi sitten haastatellut sosiaalipolitiikan yliassistenttia Mikko Perkiötä, jonka mielestä kelvollisesti lukutaitoisten osuus on tosiasiassa vain muutaman kymmenen prosenttia. Lukutaitoisuuden kriteeri on haastattellun mukaan se, että osaa kirjoittaa ja lukea yksinkertaisen lauseen arkielämästä.

Miten minulle tulee mieleen Facebook ja Twitter? Aika moni on tänäänkin kirjoittanut jompaan kumpaan tai molempiin "yksinkertaisen lauseen arkielämästä" ja lukenut toisten samanmoisia hengentuotteita.

Yksinkertaisuus
vaatii rohkeutta

Jos joku luuli, että taas mollaan sosiaalista mediaa, niin päinvastoin. Olen tänään saanut valtavan oivalluksen luku- ja kirjoitustaidon uusimmasta kehitysvaiheesta teollistuneissa maissa.

Kaiken kapulakielen, asiantuntijaslangin ja virkalatinan keskellä on kiitoksen arvoista, että jotkut osaavat, tahtovat ja uskaltavat  kirjoittaa nopeasti, rennosti ja ymmärrettävästi arjen asioista.

Moni ei osaa, tahdo tai etenkään uskalla yksinkertaistaa tai edes yleistajuistaa, koka asiat eivät silloin tule ilmaistuiksi eksaktisti ja aukottomasti. Nuo pelkurit eivät tule pärjäämään sosiaalisessa mediassa. Ei siellä voi perustaa työryhmää muotoilemaan vastausta joka ainoaan lukijakommenttiin, joka verkon kautta tulee.

Se, mikä osoittaa miljoonilta maailman ihmisiltä puutteellista kirjoitustaitoa, näyttääkin meidän yhteikunnassamme todistavan ihmisen kuuluvan viestinnän edelläkävijöihin. Uskaltaako tällaista paradoksia edes ajatella?

Parempi nimi ei
olisi pahitteeksi

En ole hirveän innostunut kiistelemään siitä, millä nimellä "sosiaalista mediaa" kuuluisi kutsua. Jotenkin vain todelliset asiat tuntuvat kiinnostavammilta kuin oikeat tai väärät käsitteet.

Jossain raja sentään kulkee. "Sossumediaa" en suostu aktiivisanastooni sisällyttämään kuten jo jokin aika sitten tässä blogissa ilmoitin.

Tänään olen kuitenkin uppoutunut käsitteisiin - ja hyvin nostalgisissa tunnelmissa. Mikä olisi nykyisin someksi kutsutun ilmiön tila vaikkapa Suomessa, jos Richard MacManus olisi pystynyt myymään käsitteen read/write web yhtä hyvin kuin Tim O’Reilly iskusanan web 2.0. 

Tiedän, ettei web 2.0 pysynyt käsitteenä kovin pitkään muodissa. Sen tilalle tuli vielä epämääräisempiä ilmaisuja.

The Read/Write Web on blogina edelleen hengissä ja voimissaan. Se olisi käsitteenäkin kuvannut osuvasti netin toisen aallon keskeistä piirrettä. Totta kai netissä on tekstin lisäksi myös ääntä, kuva, videota ja ties mitä. Aivan kuten perinteisillä verkkosivuilla, myös sosiaalisessa mediassa vuorovaikutus on suurelta osin kirjoittamisen ja lukemisen varassa.

Lukutaidottomia on
jo keskuudessamme

Kauhistelin toissa päivänä Koulutus.fi:n tutkimusta, jonka mukaan suurten suomalaisyritysten hr- ja henkilöstöpäällkiköt pitävät viestintää ja esiintymistaitoa vähiten tärkeinä koulutusalueina. Esimiesvalmennuksen he olivat nostaneet yksituumaisesti tärkeimmälle sijalle.

Juuri kukaan muu ei tuntunut asiasta kiinnostuvan saati järkyttyvän. Ehkä aika vielä kypsyttää ajatuksia.

Vasta parin yön yli nukuttuani olen alkanut ymmärtää, miten suuresta tragediasta tutkimus oikeastaan kertoi. Kun lukee vaikkapa strategiadokumentteja tai henkilöstöhallinnon ohjeita, tajuaa kyllä, ettei viestintätaidoille anneta tietyissä piireissä viiden pennin arvoa. Vahingossakaan ei löydä yksinkertaisia lauseita arkielämästä.