Nyt äkkiä helmiä blogiin,
Facebookiin ja Twitteriin!

Kirjoitin tänään tuhannennen tviittini. Siitä ei tullut niin dramaattinen kuin olin jokunen viikko sitten kuvitellut. Tarkoitus oli  ilmoittaa, että minä lopetan nyt, terve vaan ja onnea!

Muutin jo jokunen päivä sitten mieltäni, mitä sinnikkästi pidän oppimisen enkä suinkaan ailahtelevuuden merkkinä.

Ohitin merkkipaalun seuraavalla tekstillä:

• "No nyt 1 000. tviittini, joka ei jää viimeksi: Mitä tehtäisiin, että Twitteriin saataisiin lisää fiksuja suomalaisia? Vai joko kaikki ovat?"

Vaikka kyseessä ei taatusti ollut mikään helmi, sain siihen useita viisaita ja hauskoja kommentteja. Ihmiset käyttäytyvät Twitterissä kauniisti ja kohteliaasti.

Kaiken huippu oli, että Twitter-ystäväni jal53 eli Jarmo Lahti ryhtyi taas oikein suoraviestein esittelemään minulla, miten hieno palvelu Qaiku on. Pahaa pelkään, että vaihteleva toisto on jälleen kerran osoittanut mahtinsa: ajattelin aloittaa tänä iltana, ihan kokeeksi vain - niin kuin näissä kaikissa hemmetin some-härveleissä olen ajatellut.

Twitterissä yhä
sisäpiirin tuntua

Kun kyselin, miten Twitteriin saataisiin lisää fiksua väkeä, en ajatellut yksinomaan niitä raukkoja, jotka eivät vielä nauti upeista ajatuksistamme. Myönnän miettineeni asiaa myös ja ehkä ennen kaikkea siltä kannalta, miten aika yksitoikkoiseen keskusteluun saataisiin vähän uusia tuulia.

Twitter on toki hauska ja hyödyllinen palvelu. Tein siitä kuten muustakin some-touhuilustani tiliä vain muutama päivä sitten tässä samassa blogissa. Mutta en ole varma, onko Twitterin substanssiarvo vielä likikään sitä mitä voisi.

Me jotka Twitterissä jo olemme, kirjoittelemme sinne kukin oman tyylimme ja kiinnostuksemme mukaisesti. Tuskin ihan yhtäkkiä muuksi muutumme. Pieni itsetutkiskelu olisi silti aika ajoin eduksi: ovatko esimerkiksi minun tviittini omiaan innostamaan kokeilijoita jatkamaan, vai saavatko ne monen toteamaan, että täällä ei kyllä kannata aikaansa tuhlata.

Ja kuitenkin vain uudet ihmiset takaisivat sen, että Twitter pystyy jatkuvasti uudistumaan. Se on olemassaolon perusedellytys.

• Suomalaissa tviiteissä ei mitenkään vilise tuoreita ideoita tai syvällisiä ajatuksia. Keskustelut katkeavat usein lyhyeen kuin se kuuluisa kananlento.

Kun piiri on vielä pieni, se alkaa helposti näyttää uudesta tulijasta sisäpiiriltä. Jotkut varmaan ottavat haasteena murtautua virtuaalisen pikkukaupungin muurin läpi, mutta useimmat kääntyvät suosiolla pois.

Facebookiin mentävä,
kun muutkin menevät?

Yritysten ja yheisöjen sivuja ilmestyy nyt maailman ja Suomenkin suosituimpaan yhteisöpalveluun Facebookiin hurjaa vauhtia. Harmi vain, että mitään omintakeista ja bisnekseen tiiviisti liittyvää ei juuri osu silmiin.

Organisaatioiden Facebook-sivut ovat ihan samalla tavalla yhden muotin mukaisia kuin kotisivut 15 vuotta sitten. Ei kai vain hankintapolitiikkakin ole siellä täällä samaa kuin silloin ennen: johtajan tai päällikön serkun opiskelijapoika on vähän harrastellut näitä juttuja - eikä maksa paljon.

Ei ole mikään syy mennä Facebookiin, että muutkin menevät. Verbikin on hullu: mennä. Kun on menty, onko seuraava vaihe olla. Siltä näyttää, kun seuraa päivitystahtia. Mukana voi olla voimakkaasti myös ilman omaa pikkupönäkkää sivua. Mitäpä jo yritys tai peräti kunta tai valtion virasto tai laitos menisi Facebookissa sinne, missä ihmisiä jo entuudestaan liikkuu paljon?

Ainoa järkevä ajatus on lähteä tavoittelemaan jotakin - edes kokemusta. Kokemusta kertyy ja tavoitteisiin pääsee vain, jos on aktiivinen ja avoin. Avoimuushan on paitsi kertomisen, myös kuulemisen avoimuutta.

• Olisi mielenkiintoista saada ehdotuksia siitä, minkä yrityksen tai yhteisön Facebook-aktiivisuus tukee parhaiten sen ydintoimintaa tai erottuu muuten edukseen yleisestä harmaudesta.

Jos blogisi ei sytytä,
lopeta se säälimättä

Sama henkinen köyhyys kuin Twitteria ja Facebookia vaivaa myös monia blogeja. Ilmoittaudun itse jonon kärkeen. En ole saanut kesän jälkeen tällä palstalla oikein kiinni punaisesta langasta.

Selityksiä riittää: kiire, yksityinen blogi, monet uudet kiinnostuksen kohteet ja niin edelleen. Kaikki totta mutta silti niin kovin turhaa löpinää. Jos päättää blogata, etenkin osana työtään, niin sitten pitää vain blogata.

Eduksi olisi, että blogilla olisi alunperin jokin punainen lanka. Se ei saa olla liian kahlitseva, mutta ei liian yleinenkään. Jos aihepiiri on liian kapea, alkaa nopeasti toistaa itseään. Jos se taas on liian lavea, lukijalle ei synny jatkuvuuden tuntua eikä hahmotu kokonaisuutta. Molemmissa asioissa puhun kokemuksesta.

• Mission puute vie blogin  tyhjänpäiväisyyteen ja sitä kautta henkiseen tuhoon.

Blogeja pitäisi uskaltaa rohkeammin lopettaa ennen kuin ne kuolevat heikkouteensa.Määräaikaisuus voi tukea tavoitteellisuutta. Miksi alun perin määräaikaisiksi aiottuja ja julistettuja blogeja on niin vähän?

Jos ei bloggaa riittävän säännöllisesti ja tiheästi, ei kohta bloggaa ollenkaan. Ja kun kirjoittaa - Twitteriin, Facebookiin tai blogiin - hyvin usein, ideaa ei ehkä läheskään aina ole. Laatu siis kärsii.

Vai kärsiikö sittenkään? Ideoita ja edelleen innovaatioita, kuka ties kuolemattomia ajatuksia tuottava henkinen prosessi on harvoin lyhyt ja suoraviivainen. Joillakin se hyrrää vain ajatuksissa. Toiset tarvitsevat keskustelukumppaneita sparraajiksi. Jotkut kalastavat helmeä kirjoittamalla.

• Ei jokaisessa tviitissä, Facebookin seinäkirjoituksessa tai blogipostauksessa tarvitse olla Waltavaa Ajatusta.
  

Riittää, että suunnilleen tietää, mitä etsii, ja että saa lukijat mukaan etsintöihin. Siinäkin on urakkaa ihmisiäksi.