Sinnikäs voittaa myös
sosiaalisessa mediassa.

Huomaan aika usein murehtivani, ettei sosiaalinen media ole Suomessa pystynyt yritysten ja yhteisöjen viestinnässä kunnon läpimurtoon. Suurista puheista huolimatta on tyydytty näpertelyyn.

Samaan aikaan mietin yhä tarkemmin, miten paljon minun kannattaisi käyttää omaa aikaani somessa. Vai olisiko viisainta tehdä kaikki liikenevät hetket jotakin aivan muuta?

Innostus syttyy ja
sammuu nopeasti

Joskus elämässä osuu kohdalle jotain niin innostavaa, että siihen lähtee mukaan kuin huomaamattaan. Tuoreena esimerkkinä tästä on presidentinvaalien ensimmäistä kierrota edeltänyt liikehdintä sosiaalisessa mediassa. 

Ensimmäisen vaalipäivän jälkeen Facebook-kampanjointi tosin vasta yltyikin. Tätä kirjoittaessani Pekka Haaviston Facebook-sivulla on yli 116 000 ja Sauli Niinistön sivulla yli 102 000 tykkääjää. Ne ovat suomalaisittain huimia määriä.

Oma innostukseni alkoi hiipua pian ensimmäinen vaalipäivän jälkeen. Toki äänestämässä käyn. Törkykirjoittajat veivät kuitenkin hohdon vaalitaistelusta, josta olisi voinut tulla yksi Suomen historian hienoimmista ja merkityksellisimmistä.

Palaan tähän aiheeseen, kunhan vaalit on saatu pidettyä.

Kenen vetovoima
kestää ja kehittyy?

Sosiaaliselle medialle lienee tyypillistä, että ihmiset innostuvat nopeasti mutta kyllästyvät vielä nopeammin.

Kyky unohtaa pian on ehkä onneksi yksilölle. Yritys- ja yhteisöviestinnälle tai vakavalle kansalaisvaikuttamiselle lyhytjänteisyys on heikkous.

Osa some-kansasta näyttää vaeltavan puolijuoksua innostuksesta toiseen - eikä kukaan enää seuraavalla viikolla muista edellistä Kovaa Juttua. Siihen ihmisillä on täysi oikeus.

Mielenkiintoinen kysymys on, mitä tahot pystyvät ja miten pitämään yllä esimerkiksi Facebook-sivunsa tai bloginsa vetovoiman  viikosta, kuukaudesta ja jopa vuodesta toiseen. Räjähdysmäinen kasvu ei näytä enteilevän suosiolle pitkää ikää. Ylläpitäjän sinnikkyyteen taas sisältyy valtavia mahdollisuuksia.

Pienin budjetein
suuriin voittoihin

Some tasasi presidenttikampanjoiden budjettieroja. Ilman suuria RAY- tai muita avustuksia toimivat kansalaisryhmät voivat sosiaalisen median voimin  haastaa vanhat, vankat ja jymahtäneet järjestöt. Myös pienet yritykset saattavat somessa ahkeroiden saada monta kertaa suurempien kilpailijoidensa asiakkaat kiinnostumaan.

Rahapulaa voivat siis korvata aika ja fiksut ajatukset. Sosiaalinen media ei ole automaatti, josta ropisee voittoja - henkisiä tai taloudellisia - ilman panoksia.

Kaikilla ei ole ylimääräistä aikaa, jota voisi syöttää someen. Tarvittaisiin siis ajatuksia, jotka innostaisivat muut mukaan - käyttämään aikaa, jota heillä syystä tai toisesta on.

Maailmanparannusta
Facebookin voimin

Olen ollut mukana parissa Facebook-kokeilussa, joiden tulevaisuutta huomaan viime päivinä pohtineeni tavallista enemmän. Miksipä en kertoisi mietteitäni saman tien julkisesti.

Syksyllä perustimme epävirallisen verkoston voimin Facebook-sivun nimeltä Ihmisoikeudet vammaisten arkeen. Sen ideana on tarkastella vammaisten asemaa nimenomaan ihmisoikeuskysymyksenä. Sosiaalipoliittiseen nippelöintiin ei ole tarkoitus lähteä mukaan.

Tavoitteena oli koota yhteen ihmisiä yli järjestö-, puolue- ynnä muiden rajojen. Tykkääjiä kertyikin jouluun mennessä aika mukavasti. Sivu myös päivittyi tiheästi. Päivitys aamuin illoin oli rutiinia. Usein linkkejä jaettiin useita päivässä.

Myös lukijat osallistuivat aktiivisesti kommentein ja peukutuksin. Alkoi tuntua, että meille oli rakentumassa nettiin yhteisö tärkeiden tavoitteiden ympärille. Yhteyttä on pidetty myös meilitse ja puhelimitse, kun asiat eivät ole sopineet julkisesti käsiteltäviksi.

Miten usein on
sopivan usein?

Joulun tienoilla alkoi tipahdella ensimmäisiä moitteita liian tiheistä päivityksistä. Ne kuulemma häiritsivät. Samaan aikaan noille monille päivityksille tosin riitti peukuttajia ja kommentoijia.

Jotkut kirjoittivat reilusti Facebook-sivulle, paljon useammat olivat kaivaneet esiin henkilökohtaisen sähköpostiosoitteen. Kaikilla oli sama asia: heitä rasittaa se, että Facebook-virtaansa tulee niin usein niin ikäviä aiheita.

Kriitikkojen suositus oli, että sivu päivittyisi noin kerran kuukaudessa. Tilapäivitysten riesastahan on Facebookissa aika helppo päästä eroon; lakkaa vain tykkäämästä kyseisestä sivusta. Sitä voi käydä lukemassa, jos joskus aikaa ja kiinnostusta riittää.

Muutamasta tiheistä päivityksistä harmistuneelle ei olisi mikään pakko korvaansa kallistaa. Silti on pakko myöntää, että se vaikutti. Ainakaan minä en kykenisi kirjoittamaan niin voimallista kuukausipäivitystä, että sen varassa syntyisi aitoa yhteisöllisyyttä ja yhteistä merkitystä.

Olen tullut siihen tulokseen, että vaihtoehtoja on kaksi:

• yksi hiljalleen näivettyvä Facebook-sivu lisää tuhansien muiden jatkoksi
• aktiivinen ja ärhäkkäkin sivu, joka ainakin silloin tällöin häiritsee ikävillä tosiasioilla joidenkin mielenrauhaa

Tarkoitus on pistää Ihmisoikeudet vammaisten arkeen -sivu taas entiseen vauhtiin. Katsotaan, miten monet hyppäävät pois tykkääjien joukosta.

Koulussa hiljaista kuin
huopatossutehtaassa

Hyvin toisenlainen tapaus on Kirjoituskoulu a la Alasilta.

Perustin tuon Facebook-sivun päähänpistosta kohta kaksi vuotta sitten. Ideana on, että työkausina arkiaamuisin ilmestyy oppihetkiä, joista koostuu tiettyyn kirjoittamisen alaan keskittyviä jaksoja.

Alkuaikoina koulussa oli paljon aktiivisia oppijoita, jotka peukuttivat ja kommentoivat. Nyt mallioppilaita on enää muutama. Muut ovat hiirenhiljaa - paitsi silloin, kun uhkaan sulkea koulun ellei joukko aktivoidu.

Hyvin luultavaa on, että juttuni ovat käyneet tylsiksi ja tyhjänpäiväisiksi. Ne eivät enää innosta osallistumaan.

Lisäksi voi olla kysymys samasta kuin edellä mainitsemallani ihmisoikeussivulla: jotkut toivoisivat oppihetken silloin sun tällöin - ei liian usein.

Katsotaan, saako
ihmiset heräämään

Kolmas tiedossani oleva ongelma on, etteivät muistiinpanoina julkkaistavat oppihetket kuulemma näy tykkääjien Facebook-virrassa. Sille minä en ymmärtääkseni voi mitään.

Kuvittelisin, että muistiinpanot eivät nouse ns. korostettujen tarinoiden listalle, kun juuri kukaan ei niistä tykkää eikä niitä kommentoi.  Lähipäivinä aion kokeilla, miten rankkaa tekstiä pitää julkaista, jotta ihmiset reagoisivat.

Pienen flunssan kourissa kirkastui se ajatus, etten enää herää epämukavan aikaisin vain siksi, että ehtisin kirjoittaa Kirjoituskouluun tekstinpätkän. Jos taas en kirjoita säännöllisesti, en luultavasti kohta kirjoita ollenkaan - siis niitä oppihetkiä.

Yhden Facebook-sivun tulevaisuus on nyt selväksi veitsenterällä.