Bloggaaja saattaa istua viereesi.
Maailma tosiaan muuttuu. Jopa julkisuus on alkanut uhkaavasti tasa-arvoistua. Se ei enää kysy, onko huomion keskipiste herra, narri, rekrytointikonsultti vai tasavallan presidentti.
Vanhan sanonnan mukaan meitä on moneen junaan. Vaikka en ihan ymmärrä, keitä meitä, niin vähättelynä tuota pidän. Kollega Katleena Kortesuo osoitti blogissaan, että jopa julkisuuden pirulainen vaanii jo joka junassa.
Katleena oli kuullut rekrytointiyritys Emporen konsultin kailottavan koko vaunulliselle nimiä ja asioita, jotka noviisinkin luulisi osaavan pitää luottamuksellisina. Katleenan toiminta ansaitsee lähes täydet pisteet, sillä hän
- soitti saman tien työnhakijalle, jonka luottamus oli rikottu, ja kertoi, mitä oli tapahtunut
- kirjoitti tapauksesta blogiinsa ja antoi siten tarinalle siivet
- sai Emporen hallituksen puheenjohtajan nöyrtymään ihan kirjalliseen ja vieläpä kohtalaisen asialliseen vastaukseen
- pohti huomenissa avoimesti, miten olisi voinut saada jutulle vielä enemmän huomiota.
Se pieni miinus on makuasia. Minä olisin empimättä kirjoittanut blogiin myös lörpöttelevän rekrytointikonsultin nimen, jos vain olisin sen varmasti saanut selville. Katleena ei kirjoittanut, ja toimi epäilemättä harkitusti ja hyvätapaisesti.
Tiukasti kiinni
vakaviin asioihin
Pääasia on, että bloggaajat alkavat yhä useammin tarttua oikeisiin asioihin ja riittävän reippain ottein. Esimerkiksi julkisilla paikoilla kailottajat eivät ole mikään mitätön porukka.
Muistan aina painajaismaisen paluumatkan Kuopiosta Helsinkiin lennonjohtajien lakon aikana. Samassa junavaunussa matkusti kaksi lääkäriä, jotka kovaan ääneen ja erittäin seikkaperäisesti ruotivat erään julkisuuden henkilön psyykkisiä ja fyysisiä ongelmia.
Lähdimme parin muun matkustajan kanssa kiusaantuneina karkuun ravintolavaunuun. Mutta sekö olisi auttanut. Lääkärit seurasivat pian perässä ja puhuivat parin oluen jälkeen vielä kuuluvammalla äänellä - ja entistä suuremmalle yleisölle.
Monenlainen pieni ja isompikin rötöstely on mahdollista siksi, ettei kukaan tartu siihen. Jos lähettää meilin hölmöilijöiden organisaatioihin, se katoaa luultavasti ikiajoiksi mustaan aukkoon. Tai sitten saa töykeän vastauksen, jossa rikolliseksi osoitetaankin se, joka puuttuu toisten asioihin.
Julkisuus, vaikka vähän valtamediaa pienimuotoisempikin, on ainoa toivo. Vain julkisuus parantaa asiakaspalvelua, perkaa poliittiseen elämäämme pesiytynyttä korruptiota ja muistuttaa julkiselle sektorille, että sen ensisijainen tehtävä on palvella kansalaisia eikä suinkaan simputtaa heitä. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Presidentiltäkin
voi palaa päre
Julkisuus ei ole helppo juttu edes niille, jotka ovat eläneet sen pyörteissä vuosikymmeniä. Jopa vanha kunnon kirja näyttää saavan aikaan kunnon myräkän.
Pekka Ervastin ja Timo Haapalan uutuuskirja Kuka Mitä Häh kertoo, ettei tasavallan presidentti Tarja Halosella ole aina ollut kaikkein sydämellisimmät välit kokoomuksen johtaviin poliitikkoihin. Kenet tuo tieto mahtaa yllättää? Ydin onkin tavassa, jolla teräväkynäiset kirjoittajat ovat 'paljastaneet' tunnetun tosiasian.
Puolustusministeri Jyri Häkämiehelle presidentin väitetään haistatelleen. Puhemies Sauli Niinistöä puolustusvoimain ylipäällikkö on kuulemma estänyt saamasta ylennyksen reservin majuriksi. Hauskin anekdootti on, että Halonen on kirjan mukaan kutsunut eräiden tiettyjen kesäkokouspuheiden jälkeen valtiovarainministeri Jyrki Kataista ja ulkoministeri Alexander Stubbia nulikoiksi. Minusta se on siinä tilanteessa ollut kokeneelta presidentiltä napakka ja aiheelllinen luonnehdinta
Edes jonkinlainen uutinen oli vuorossa vasta seuraavana päivänä: presidentti Halonen tulistui kirjan vuoksi niin, ettei se jäänyt julkisuudessakaan huomaamatta. Uutinen ei ole Halosen äkkipikaisuus; siitä on kerrottu useasti ennenkin. Uutinen on minusta se, että presidentti viitsii tuhlata energiaansa poliittiseen kaskukirjaan.
Uutiskriteerit
hukan teillä
Valtamedia on huolestuttavasti viihteellistynyt. Big Brother ja Tanssii tähtien kanssa -ohjelmat ohittavat uutisarvossa yhteiskunnallisesti tärkeät kysymykset. Vaikka esimerkiksi vanhustenhoidon tilanteesta on puhuttu ja kirjoitettu, niin silti huomattavasti vähemmän kuin monesta keskinkertaisesta tv-showsta.
Media antaa poliittisen elitiin melko rauhassa rypeä itseriittoisuudessaan. Näin se juuri nyt pohjustaa perussuomalaisille huimaa vaalivoittoa. Seksuaalisiin vähemmistöihin kohdistuvaa syrjintää ja suoranaista vainoa hiukkaakaan väheksymättä: eikö Ajankohtaisen Kakkosen Homoilta sentään nostattanut hieman suhteettoman kohun? Enimmät pisteet ropisivat katsojaluvuista kisaavan tv-kanavan ja puoluejohtaja Päivi Räsäsen laariin.
Pitänee ottaa lähipäivinä selvää, mitä tuoreimmissa journalismin oppikirjoissa oikein uutiskriteereistä opetetaan.
Netissä voi talloa
aroille varpaille
Pistän taas kerran toivoni niin sanottun kansalaisjournalismiin. En tosin tarkoita sillä mitä tahansa jonninjoutavaa nettilätinää vaan rohkeiden, taitavien ja tietävien kirjoittajien - esimerkiksi bloggaajien - kirjoittelua.
Sosiaalisessa mediassa olisi hyviä edellytyksiä pitää monia tahoja terveesti varpaillaan - ja tarvittaessa tallata aika isokenkäistenkin liikavarpaille. Uskon, että tietoa, taitoa ja valppautta riittää. Mutta miten lienee rohkeuden laita?
Olen tänään saanut haltuuni erään kunnan hallinnossa laaditun muistion, johon on kirjattu mielenkiintoinen mielipide: olen henkisesti tasapainoton.
On perusteltu syy olettaa, että niin väiitteen kuin sitä koskevan kirjauksen syyt ovat toisessa blogissani Sydän paikaltaan. Siinä taas en ole tehnyt mitään sen sairaampaa kuin käynyt puolustamaan kehitysvammaisten ihmisten laillisia oikeuksia.
Leimakirveellä
kurinpalautusta
Olen kohta yhtä kokemusta rikkaampi. Aion nimittäin selvittää, saanko hankituksi asiantuntijalausunnon siitä, ettei minuun ihan vielä kannata tuhlata psykiatrista hoitoa. Sitähän on tässä maassa tarjolla niin niukalti, että tuskin on järkeä tuhlata vähiä resursseja yhteen piikikkäästi kirjoittavaan bloggaajaan.
Mieleen on kyllä hiipinyt sellainen epäily, että leimakirves saattaa heilahtaa tässä maassa aika helposti, jos nostaa avoimesti esille ikäviä asioita. Sivistynyttä olisi kuulemma hoitaa ongelmat kaikessa hiljaisuudessa. Tuo virke tarkoittaa: antaa kaiken jatkua entiseen malliin.
Ettei vain vanha kunnon kikka - mielenvikaiseksi leimaaminen - pitäisi myös ammattijournalisteja viihteen vaarattomilla poluilla?
Julkisuus kiehtoo joitakin ihmisiä, mutta pelottaa vielä useampia. Jos sitä käyttää, pitää iskeä nopeasti ja lujaa. Vastaiskuja on nimittäin aina luvassa.

Uusimmat kommentit
22 tuntia 32 min sitten
1 päivä 5 tuntia sitten
6 päivää 8 tuntia sitten
1 viikko 2 päivää sitten
2 viikkoa 2 päivää sitten
2 viikkoa 2 päivää sitten
3 viikkoa 3 päivää sitten
5 viikkoa 3 päivää sitten
9 viikkoa 1 tunti sitten
10 viikkoa 4 päivää sitten