Turha röyhistellä, jos some pelottaa.
Aina on ollut ihmisiä, jotka eivät tee niin kuin me muut. He eivät osta samoja vimpaimia kuin toiset eivätkä ota edes ilmaiseksi laumasielujen suosikkipalveluja.
Syiden vyyhti on monisyiden kuin elämä itse. Jonkun uskonta kieltää television. Toinen ei käytä kelloa. Kolmas suuttuu, jos joku luulee hänen lukevan naistenlehtiä. Neljäs tahtoo näyttää, miten turha kapistus kännykkä on. Viides ei ole vielä vilkaissut internetiä livenä.
Nyt keskuudessamme on sitten myös niitä, jotka eivät voi edes kuvitella ikinä kokeilevansa Facebookia tai Twitteriä. Ja mikä on ihanampaa kuin se, että jokainen voi vapaassa maassa tehdä tuollaisiakin valintoja.
Marmai.fi:stä huomasin tänä aamuna Jani Niipolan erinomaisen blogikirjoituksen aiheesta.
"Viime viikolla M&M Summitissa kielteistä suhtautumista Facebookiin mainostettiin esiintymislavallakin."
Tilaisuudessa kuulemma naureskeltiin eri yhteyksissä myös yritysten faniryhmille Facebookissa.
Opponentit saattavat olla itse ilmiöille kuten Facebookille vain eduksi. Trendi, niin kuin esimerkiksi sosiaalinen media, säihkyy aina vain kirkkaammin, kun joku silloin tällöin puhuu siitä ihan pimeitä. Halukkaita höläyttelijöitä aina riittää. He kuvittevat, että älykkään ihmisen pitää olla aina eri mieltä kuin muut - ja myös sanoa se ääneen.
Nopeat tönivät
hitaat syrjään
Niipola ei kanna blogissaan huolta yksilöllisistä valinnoista vaan mainosalan maineesta:
"Loppujen lopuksi kyse ei ole Facebookista, Twitteristä tai edes Foursquaresta. Kun mainostoimistopomo dissaa sosiaalista mediaa, se ei anna kovin mairittelevaa kuvaa valmiudesta omaksua uusia ilmiöitä tai kanavia."
Niin se on. Kenellekään ei ole näinä aikoina eduksi leimautua hitaaksi omaksujaksi - ei työnhakijalle eikä työnantajalle, ei johtajalle eikä tsupparille, ei ostajalle eikä myyjällä, ei nuorella eikä etenkään vähän vanhemmalle.
Miten monesti olenkaan siunannut viime aikoina perihämäläisiä sukujuuriani. Pystyn aina selittämään, että hitaus on geeneissä - ei voi mitään, vaikka miten yrittää.
Johtajien laiskuudessaa oppia uutta piilee tietenkin keskimääräistä suurempi riski. Ettei lisää tyhmiä puheita kuultaisi ainakaan kovin julkisesti, joka ainoaan johtamiskoulutukseen pitää välittömästi liittää sosiaalisen median osuus.
ilman Facebookia pärjäävän mainostoimistopomon puheita paheksui jo aiemmin myös Kari Korkiakoski omassa blogissaan:
"Ei Seiskakaan ole mainostoimistoissa suosikkilehti mutta sekin selataan."
Perinteiseksi
päätyy äkkiä
Jani Niipola kirjoittaa, että muiden on tämän jälkeen entistä vaikeampaa irtautua käsitteestä 'perinteinen mainostoimisto'. Siinä melkein kuulee turhautuneen huokauksen.
Perinteinen ei tosiaan taida enää olla myönteinen adjektiivi. Vai onko se koskaan ollutkaan? Vauhti, jolla perinteisen maineeseen nykyisin pääsee, on tätä nykyä joka tapauksessa huima.
Painoviestinnän mahtia alettiin ensimmäisen kerran vakavasti epäillä vasta television tullessa - siis noin 500 vuotta sen jälkeen, kun Gutenberg oli keksinyt painokoneen ja irtokirjakkeet.
Siitä, kun suomalaiselle toimistopöydälle ilmestyi nettiyhteys, on kulunut vasta vaivaiset 15 vuotta. Ja jo nyt minäkin, hidas hämäläinen, puhun sujuvasti 'perinteisistä' verkkosivustoista. Sillä haluan tietenkin kertoa, että kyllä tässä tunnetaan wiki, blogi, Twitter, Facebook ja kaikki muukin, mikä tuntea kuuluu.
Pelko on uuden
vahvin vihollinen
Olen ollut netin uudemman aallon aikana ajoittain vahvasti ei ikinä -ihmisiä. Muiden kokeiluhalulle en muista aktiivisesti asettaneeni esteitä - omalle uteliaisuudelleni kyllä. Esteiden lujinta rakennusainetta on pelko. Sen varaan muutosvastarinta rakentuu.
Onneksi paha sisuni antoi periksi lähteä mukaan sosiaaliseen mediaan. Itselläni on hauskaa ja muut pääsevät lukemaan järkeviä näkemyksiäni.
Lupaan kertoa oman surkuhupaisan some-historiani mitään siitä salaamatta, jos joku muu jakaa ensin edes pienen palan omaa kokemustaan:
-
Miten jouduit tai pääsit Facebookiin?
-
Pelottiko, kun kirjoitit ensimmäistä kertaa Twitteriin?
-
Arkailetko koskaan kommentoida blogeja?
Jaa Twitterissä
Kommentit
Some ei ole mikään möykky
Some ei ole mikään möykky jossa joko ollaan sisällä tai ei olla. Sieltä voi ottaa palasia kuin mistä tahansa kakusta, maistaa ja syödä tai tyrkätä pois. Esim. minua ei ole koskaan kiehtonut Facebookin kaltaisen rysän konsepti, mutta silti lopulta kävin kissojeni profiililla katsomassa millaista siellä on. Pari viikkoa riitti vakuuttamaan minkä jo tiesin, eli heippa. LinkedInin hylkäsin muutaman viikon jälkeen toisista syistä (mm. liikaa kutsuja).
Olen ollut sosiaalisessa medissa kaikkiaan pitempään kuin jotkut nykyisistä juttukumppaneitani ovat olleet tällä pallollakaan. Koko termiä ei oltu keksitty, kun me jo oltiin "somessa". Siltikään meidän (kenenkään) ei ole pakko hyväksyä kaikkia himmeleitä ja päristimiä sielua viemään. Voi ottaa Twitterin vaikka ei tykkäisi Facebookista. Voi ymmärtää ja hallita wikin mennen tullen unissaankin vaikkei välittäisi Qaikusta. Voi blogata tai vain kommentoida, voi laittaa YouTubeen videota tai vain katsoa niitä. Ei se ole niin, että olet vain joko sisällä tai ulkona. Eihän tuolla ulkonakaan halua mennä jokaiseen kauppaan eikä tutustua jokaiseen ihmiseen, eikä lukea lehtiä kannesta kanteen.
Valinnan varaa
"...ei ole pakko hyväksyä kaikkia himmeleitä ja päristimiä sielua viemään."
Ole tuosta, Zepa, ihan samaa mieltä. Minulla ei riittäisi enempää aika kuin kiinnostus roikkua jatkuvasti kaikilla kanavilla. Ei yksityisen ihmisen ole pakko olla somessa ollenkaan - vapaa maa tämä Suomi, ainakin siinä asiassa
Minua kiinnostavat ämä mainostoimistopomot ja muut silmäätekevät, jotka julkisesti julistavat ettei ikinä Facebookiin tai muuhun vastaavaan. Eivät taida koha löytää kaikkia asiakkaita, jos pitävät kannastaan kiinni.
Ja lisäksi kiinnostaa - utelias kun olen - mistä se "ei ikinä" -asenne oikein kumpuaa.
Tumpelon yritykset
Ennen kuin vastaan pidemmästi, kokeilen taas jälleen kerran, mikä minulla menee pieleen, kun en onnistu vastaamaan näihin blogeihisi. Siinä kylliksi syytä arkailuun.
Kyllä onnistuu
Ei näytä olevan mitään ongelmaa. Jatka vain!
Radikaali muutos
Sosiaalinen media vaatii suomalaisilta aika radikaalia ajattelutavan muutosta; mehän emme ole perinteisesti olleet kovin ekstroverttejä (pl. karjalaiset?) pysytellen mieluiten omissa piireissämme. Itselleni hankalinta on ollut hyväksyä ajatus, että täysin tuntemattomat lukevat ajatuksiani tai tietävät kiinnostuksen kohteistani. On vaadittu tietyn henkisen kynnyksen ylittämistä, jotta olen rohjennut astua vaikkapa Twitteriin. Olisiko takana sitten klassinen ajatus "mitä ne minusta ajattelevat" ja toisaalta "ketä tämä nyt kiinnostaisi". Alunperin myös pidin Facebookia "joutavana hömpötyksenä", mutta kyllähän sillekin käyttönsä löytyy, kun tietää mitä k.o. vehkeeltä voi odottaa.
Erikoista mielestäni on kuitenkin se, että samat ajatukset yltävät yritysmaailmaan. Eikös yritysten johtajien pitäisi iloisina rummuttaa yritystään paikassa kuin paikassa, myös sosiaalisen median virveleissä (tai ainakin laittaa joku yrityksestään edustamaan sinne)? Eikö uusi foorumi keskustella asiakkaiden kanssa kiinnosta? Vai kritiikkiäkö pelätään?
Toisaalta, olen myös työskennellyt yrityksessä, jossa rynnistettiin sosiaaliseen mediaan jo alkuvaiheissa, mutta sisäinen viestintä oli ollut rempallaan jo pidemmän aikaa. Nähdäkseni edelleen tämän k.o. yrityksen työntekijöistä harva fanittaa omaa työnantajaansa Facebookissa - ei kai kiinnosta...
Suuria tunteita, isoja periaatteita
Kiitos, Memmu, rehellisestä kommentista. Ihan samaa arkuutta minullakin oli ja on osin vieläkin. Sitten vain päätin vetää aika selvän rajan, että olen sosiaalisessa mediassa pääasiassa työminänäni. Ei sen rajan silti ole tarkoituskaan olla ylittämätön muuri.
Yritysmaailmassa ja yleensä työelämässä kuulee kyllä aika kummallisia puheita. Somen vähättelyä en ymmärrä olenkaan. Pistäisi olla rohkeutta sanoa edes, että katsotaanpas, mitä tämä voisi meille tarjota.
Minuakin surettaa tuo sisäisen viestinnän puoli. Jos henkilöstöllä laajemmin on halua haukkua työpaikkaansa nimeltä netin kanavilla, niin kyllä siinä olisi talon johdolla ja kaikilla esimiehillä aihetta kiinnostua työyhteisön kehittämisestä.
Hirveä esimerkki siitä, mihin huono esimiestyö voi johtaa, on mielestäni verkkopalvelu nimeltä Aasikas.net. Siellä ei tyydytä haukkumaan työantajaa vaan mollataan päivästä päivään asiakkaita - siis heitä, joilta leipä tulee. Kunnon työyhteisössä näitä asioita ei tarvitse käsitellä netissä ollenkaan - ne puhutaan kasvokkain.
Hullun intoilua
Facebookiin päädyin juuri samalla lailla kuin kaikkiin muihinkin villityksiin. Minä poden nimittäin täysin vastuuntunnotonta muutosvastarinnan puutetta ja pilviä hipovaa uusien asioiden innostusta. Minua kuvaa huokaus: "Anna minulle jokapäiväinen ideani ja anna anteeksi eilinen." Elämäni on ollut pelkkää hullujen ja mahdottomien ideoiden toteuttamista. Ja kyllä siitä on kärsimystä riittänyt - ellei minulle, niin lähimmilleni.
Facebookiin törmäsin siten, että eräs poikani ystävä (ja minunkin) lähetti tekstarin: "Mikäs verkkopää sä luulet olevas, kun et edes oo Facebookissa?" Tralalaa, siitä se lähti noin kolmen sekunnin miettimisen jälkeen.
Olen alusta lähtien rakentanut Facebookista yksityisen ystäväkirjan, koska tiesin, että työurani katkeaa aika pian. Samaan syssyyn kyllä rupesin ideoimaan firmalle omaa FB-sivua.
Impulsiivisuudestani huolimatta olen tarkkaan harkinnut FB-sivujeni sisällön. Se, että kerron musiikki- ja kirjasuosikeistani tai julkaisen kuvia harrastuksistani (=kukista), ei yhtään arkailuta. Julkista tietoahan se tavallaan on. En julkaise kuvia kenestäkään muusta kuin itsestäni (yksi kyllä taitaa olla tyttärestäni, mutta siinäkin on pääosa kukalla). Seinäkirjoitukseni saattavat vaikuttaa avoimelta tilitykseltä, mutta niitäkin kirjoittaessani muistan, että kuka tahansa voi lukea ne, ja todella syviä asioita en kirjoita. Rehellisesti ja avoimesti, mutta harkiten...
Tällä hetkellä olen tosi iloinen Facebookista, koska sitä kautta saan pikaseurusteltua monen minulle tärkeän ihmisen kanssa, kun tapaamiset ovat niin harvassa.
Työssäni olen joutunut älyttömän paljon puolustamaan sosiaalista mediaa yleensä ja Facebookia erityisesti. Haastattelujakin olen antanut noin 30. Kummallisen paljon ja pitkään on kestänyt tämä ennakkoluulojen karsiminen. Jo pelkästään sosiaalisen median käsitteen selventämisessä on työsarkaa.
Hyvä peruskurssi Facebookin aikoville
Kiitos, Eevali, hyvästä tilityksestä ja kiteytyksestä.
Innostus ja uteliaisuus on ihmiselle yksinomaan hyväksi, vaikka älykkäinä esiintyvät yrittävät usein välttää näyttämästä sitä intoa.
Mutta innostus ei estä pientä harkintaa. Voit olla melko varma, että siteeraan kommenttiasi jo huomenna, kun menen julistamaan somen ilosanomaa.
Kirjoita uusi kommentti