Palopuheisiin väsyy myös kirjoittaja itse.
Viime päivinä mieleeni on putkahtanut tämän tästä runonpätkä, jossa Jorma Etto kuvaa meitä suomalaisia. Ei se mikään merkityksetön luritus ole. Siteerasihan samoja säkeitä aikanaan jo presidentti Urho Kekkonen.
Suomalaisen kerrotaan kuuluneen myös professori Veikko Sinisalon mielirunoihin. Itse muistan sen nimenomaan professori Liisa Majapuron esittämänä.
Jostakin vuosikymmenten takaa kaksi viisasta ja huumorintajuista ihmistä, runoilija ja lausuntataitelija, ovat nyt siis alkaneet puhutella himobloggaajaa:
"Suomalainen on sellainen, joka vastaa kun ei kysytä,
kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään,
sellainen, joka eksyy tieltä, huutaa rannalla
ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen..."
Vastauksia pitää
jaksaa odotella
Minua rupesi yhtäkkiä bloggaamisessa ja koko pahuksen netissä ärsyttämään se, että kukaan ei vastaa mitään mihinkään. Tai tietenkin joku vastaa - aika monikin on niin sanotusti kommentoinut, mistä lämmin kiitos. Ne, joille olen kysymykseni tai moitteeni tarkoittanut, pysyvät joka tapauksessa 99-prosenttisella todennäköisyydellä hiljaa.
Ihan älytöntähän moista on mielessään jurnuttaa. Kai nyt ihmisillä, eliitillä etenkin, on muutakin tekemistä kuin lukea minun juttujani ja kirjoitella niihin vastauksia.
Itse sitä paitsi opetan toisille, että kommenttejakaan välttämättä ole ilmestyä blogiin kuin vuoden, puolentoista puurtamisen jälkeen.
Kysymys kertoo
kiinnostuksesta
Kaikken kurjinta oli huomata vakavia vikoja omassa tavassaan blogata. En nyt tarkoita kirjoitusten pituutta tai kirjoitusvirheitä. Paljon pahempaa on, että enhän minä juuri koskaan muilta mitään kysy - mutta vastaan kyllä, vaikka ei kukaan ole kysynyt.
Totta kai kiinnostustaan ja arvostustaan toisille ihmisille voi osoittaa vastaamalla heidän kysymyksiinsä. Yhtä tärkeää on kuitenkin malttaa kysyä - ja ennen kaikkea kuunnella toisen vastausta. Se ei aina tule salamannopeasti.
Usein on mukava kuulla ohimennen vain lyhyitä ja satunnaisia katkelmia siitä, mitä ihmiset sanovat toisilleen. Tämä mieltymys on varmaan syy siihen, että innostuin Twitteristä heti, kun ryhdyin sitä kokeilemaan.
Ohimennen sanotut tai kuullut lauseet eivät korvaa kunnon keskusteluja. Keskustelu on yhä ylivertainen tapa rakentaa ihmisten välille yhteyttä, ymmärrystä ja ystävyyttä. Keskustelun tukipilareita taas on taito esittää kysymyksiä.
Monet parhaista bloggaajista ovat hyviä kysymään - esimerkkinä vaikkapa Jari Parantainen.
Alan harjoitella heti:
-
Mikä sinut saa liittymään mukaan keskusteluun
blogissa, Facebookissa tai Twitterissä?

Kommentit
Tosi mielelläni liittyisin
Tosi mielelläni liittyisin mukaan, jos jossain näkyisi neppailua, sanoilla leikittelyä, läppää, herjanheittoa, kenttähuumoria. Mutta jos jatkuvasti vaan päristellään naama tehdasasetuksilla somesta, niin kyllähän se alkaa puuduttaa viimeistään parin vuoden jälkeen. Korjaan, jo parin viikon jälkeen.
Keveyttä tosiaan tarvittaisiin
Zepa, kiitos vastauksestasi. Se sai aikaan terveellisen piston sydämeeni. Tulee suhtauduttua kaikkeen turhan vakavasti - itseensä vallankin.
Minä ainakin yritän hieman keventää, jotta saisin ihmiset mukaan keskusteluun. Tänään on tosin luvassa aihe, josta on vähän vaikea vääntää vitsiä.
Vastaus
Liityn mukaan keskusteluun, jos se herättää minussa mielipiteitä vahvasti joko puolesta tai vastaan. Mutta vain, jos perusteluni ovat riittävän fiksuja, että kehtaan niitä tarkastella vielä huomenna ja toivon mukaan viiden vuoden päästäkin. Sama ei tosin taida koskea itse bloggaamista, koska tulee kirjoiteltua kaikesta jonninjoutavasta.
Kuitenkin sama ongelma vaivaa myös minua: keskustelemattomuus. Kuin pelaisi squashia yksistään.
Kiitos ideasta, millä yrittää kalastella kommentteja. En ollut aikaisemmin ajatellut, että voisi suoraan esittää jonkin kysymyksen, jolla kalastella ihmisiä keskustelemaan. Ehkä blogimerkintäni ovat olleet liian toteavia.
Taidanpa yrittää seuraavassa kirjoituksessa jo kysyä jotain ihan vaikka kokeeksi miten käy.
Ylifiksuus voi sammuttaa keskusteluhalun
Osuit, Tarmo, varmaan ujon suomalaisen keskustelukulttuurin yhteen ytimeen: "... vain, jos perusteluni ovat riittävän fiksuja...".
Netissä näkee kyllä riittämiin niitäkin perusteluja, joilla ei ole yhtymäkohtia totuuteen saati fiksuuteen. Useimmat voisivat kuitenkin hieman pudottaa itselleen asettamaansa rimaa. Mitä murhenäytelmiä syntyykään, kun emme tohdi esittää niin sanottuja tyhmiä kysymyksiä.
Jos minun onnistui siirtää sinulle idea kysymyksen esittämisestä, niin sinä puolestasi annoit minulle virikkeen keskustelukulttuurimme yleisempään ruotimiseen. Se on aihelistalla jo lähipäivinä.
Palava kiinnostus saa keskustelemaan
Kyllä se on oma kiinnostus aiheeseen, joka saa heittäytymään keskusteluun mukaan tai kommentoimaan. Postauksen pitää tuottaa liikahdus mielessä. En sentään vaadi itseltäni sitä, että pitäisi pystyä kirjoittamaan täydellinen fiksu kommentti. Siinä tapauksessa en kommentoisi koskaan missään, mutta ehkä täällä verkossa on oma sijansa meilläkin, joiden ajatukset ovat hyvin usein keskeneräisiä.
Ja foorumin henki vaikuttaa hurjasti siihen, haluaako osallistua. Kirjoitin joskus bloggaajien vuorovaikutustyyleistä - jotkut blogit eivät kertakaikkiaan kutsu kommentoimaan, eivät vaikka siellä olisi esitetty suoraan kysymyksiäkin.
Twitter-keskusteluihin osallistuminen samoin kuin niiden seuraaminen on vähän kyllästyttänyt viime aikoina. Syy on vahvassa somemyönteisessä konsensuksessa, joka tekee "keskustelusta" kaikessa ennakoitavuudessaan hieman puuduttavaa.
Sopivasti samaa ja eri mieltä
Olet, Outi, varmaan oikeassa siinä, että aihe ja henki yhdessä vaikuttavat. Olen miettinyt, että itse ehkä olen rajannut kiinnostuksen kohteeni turhankin tiukasti. Se on sitä asiantuntijuuden tuomaa painolastia.
Henki on tässäkin tapauksessa aika mystinen juttu. On tosiaan foorumeita, joihin minä en menisi kommentoimaan mistään hinnasta - tai en mene ainakaan kerran kokeiltuani.
Bloggaajana tai tviittaajana ei saisi suoraan tyrmätä toisten erilaisia ajatuksia - eikä varsinkaan epäsuorasti eli vaikenemalla epämiellyttävät kannanotot kuoliaaksi. Mutta ei sekään todelliseen keskusteluun kannusta, jos heti luopuu jokaisesta omasta näkökannastaan.
Mielenkiintoisen mutkikasta tämä inhimillinen vuorovaikutus.
Myös Toni vastasi
toninummela vastasi kysymykseni tuoreeltaan Twitterissä näin:
”Suomalaisena huudan heti että Johanna Iivanaisella on loistava lauluversio tuosta runosta. Vastaus kysymykseen: tuttu aihe.”
Kiittelin Tonia vastauksesta ja musiikkivinkistä. Sanataiteen suosijana taidan kuitenkin kuunnella päänupissani yhä Liisa Majapuron tulkintaa.
Tuon tutun aiheen vetovoiman tunnistan hyvin.
Kirjoita uusi kommentti