Itsemurha on rankka puntari joukkoviestinnän etiikalle.

Kuvittelen muistavani ajan, jolloin itsemurha livahti Suomessa uutiskynnyksen yli. Sitä ennen se oli kerrottu korkeintain koodein, joita valtaosa yleisöstä eivät osannut tulkita.

Kahden tunnetun yritysjohtajan kuolema oman käden kautta sanottiin 1980-luvun lopulla lehdissä suoraan.

Jo sitä ennen ainakin jonkin tyylisuunnan julkaisut ruotivat nuoren, lupaavan poliitikon järkyttävää ratkaisua.

Hämärästi muistelen, että jo paljon aiemmin erään murhista syytetyn hirttäytyminen kesken oikeusprosessin olisi ollut julkinen juttu.

Itsemurha on ehkä raskain ratkaisu, johon ihminen voi päätyä. Siinä on kysymys äärettömästä epätoivosta, joka usein jättää vielä perinnökseen synkän syyllisyyden.

Vaikea kuvitella paatuneimmankaan journalistin uutisoivan itsemurhaa kevyellä mielellä.

Julkisuus lisää
läheisten tuskaa

Nykyisin tuskin kenellekään tulee enää edes mieleen, ettei itsemurhasta kerrottaisi kaikelle kansalle, jos kyseessä on vähänkin julkisuuden henkilö. No joillekin sentään sellainen toive varmasti nousee mieleen: itsemurhan tehneiden läheisille - nykyisille tai entisille - uutisotsikoiden täytyy olla suolaa henkisiin haavoihin.

Insuliinimurhaajana tunnetun Katariina Pantilan kuolema vankilan sellissä on yksi keskeisiä aiheita tällä viikolla. En sano, ettei siitä olisi saanut kertoa. Kyllä niin piti tehdä. Mutta kerran toisensa jälkeen huomaan miettiväni, olisiko vähän vähempi ehkä riittänyt.

Journalismilla
on periaatteet

Journalistin ohjeet ovat terveellistä luettavaa myös muille kuin journalisteille ja näiden työnantajille, julkaisijoille. Kysymys ei ole laista vaan alan sisällä sovituista eettisistä periaatteista.

Ohjeiden ensimmäinen kohta on tärkeä. Kaikkein tärkein se on meille - yleisölle:

"Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu."

Puhe on siis yhteiskunnasta. Heti tuon perusteella tuntuu, että merkittävään asemaan nousseiden päättäjien ja vaikuttajien kuolema pitää kertoa, syitä myöten. Sama pätee henkirikoksesta tuomitun itsemurhaan vankilan vartioidussa sellissä.

Kenen oma
kuolema on?

Ohjeista löytää osviittaa paitsi journalismiin, vähän muuhunkin elämään. Kohta 26 alkaa näin:

"Jokaisen ihmisarvoa on kunnioitettava."

Heti seuraava kohta ottaa kantaa yksityiselämään:

"Yksityiselämään kuuluvia erityisen arkaluonteisia seikkoja voi julkaista vain asianomaisen suostumuksella tai jos niillä on poikkeuksellista yhteiskunnallista merkitystä."

Kuolema yleensä ja itsemurha erityisesti on esimerkki siitä, miten vaikea on vetää käytännössä raja, joka suojaa yksityiselämää. Kuollut ei ole enää antamassa suostumustaan. Onko vainajan omaisilla minkäänlaista mahdollisuutta suojella edesmenneen yksityisyyttä?

Journalistin ohjeiden 28. kohta neuvoo viisaasti:

"Sairaus- ja kuolemantapauksista sekä onnettomuuksien ja rikosten uhreista uutisoitaessa on aina noudatettava hienotunteisuutta."

Siis aina. Niin ehdoton kuin ilmaisu on, sen tulkinta on kaikkea muuta kuin yksioikoinen.

Ohjeissa toistuu useasti yhteiskunnalinen merkitys. Siinä sitä on tulkitsemista myös  Julkisen sanan neuvostolla, jolle kuka tahansa voi tehdä kantelun, jos katsoo joukkoviestimien toimineen vastoin hyvää journalistista tapaa.

Itsesääntelyä
myös someen

Journalistin ohjeiden hienous ja vahvuus on siinä, että ne perustuvat alan itsesääntelyyn. Myönnän, että sen voi nähdä myös heikkoutena. Sananvapauden kannalta olisi kuitenkin mahdotonta ajatella, että mediaa valvoisi alan ulkopuolinen sensuurivirasto.

Sosiaalinen media kasvaa kohisten. Ei tarvitse pyörähtää kovinkaan pitkään yhteisöpalveluissa huomatakseen, että siellä eivät kaikki ole koskaan kuulleet minkäänlaisesta etiikasta mitään.

Annan täyden arvon niille, jotka etujoukkona vievät torvet soiden eteenpäin somen ilosanomaa. Mutta joskus kannattaisi ehkä hieman hidastaa tai peräti pysähtyä pohtimaan.

Pitää nähdä myös
pimeälle puolelle

Upeimmillakin jutuilla tuppaa olemaan  ikävät puolensa. Netin syvissä varjoissa tapahtuu jopa pienessä Suomessa sellaista, josta journalisti tuskin selviäisi Julkisen sanan neuvoston rapsuilla. Olisi iso riski joutua ihan oikeiden syyttäjien ja tuomarien eteen.

Oikeaa itsesääntelyä olisi ottaa hieman useammin ja avoimemmin puheeksi ne eettiset pulmat, joita somen kaltainen tuliase taitamattomissa käsissä aiheuttaa. Eiköhän hypetyksen välillä ehtisi sen verran hengähtää.

Tiedän kyllä, että Journalistin ohjeita rikotaan räikeästi joka ainoa päivä. Netikettien rinnalla ne ovat kuitenkin vankka perusta viestinnän etiikalle.