Vuorovaikutus vaarantuu loputtomassa vilinässä.

Olen lukenut nyt neljä kertaa Helena Partisen haastattelun Scriptio.fi -sivustolta. Ja joka kerralla olen saanut uutta miettimisen aihetta. 

Helena on Nyyti ry:n toiminnanjohtaja, joka on luotsannut opiskelijoiden tukipalvelun tällä vuosituhannella paitsi komeaan kasvuun, myös aidosti verkkoaikaan.

Otan vapauden poimia haastattelusta esiin ne neljä kohtaa, jotka eri lukemiskerroilla ovat itseäni eniten puhutelleet:

En olisi ikimaailmassa tajunnut, mikä mahdollisuus nettiryhmissä on.

Vertaistuki on käyttämätön luonnonvara Suomessa.

Yhteisöllisyyden rakentamisessa ja auttamisessa verkkoviestintä on oiva keino.

Nuoret ja nuoret aikuiset kommunikoivat kirjoittamalla.

Itsestäänselvyyksiä, kuulen jonkun jo mutisevan. Jos ovat, niin miksi vasta niin harvat ovat ymmärtäneet tarttua noihin mahdollisuuksiin?

En ryhdy enemmälti toistamaan Helena Partisen ajatuksia. Lue itse ja löydä omat oivalluksesi.

Avoimin mielin

Uskon, että Nyytin menestyksen salaisuus on paitsi hyvin suunnitellussa ja johdetussa tavassa toimia, myös nykyisin niin kovin harvinaisessa kuuntelemisen taidossa.

Ei kuuntelu ole yksistään puheen pari. Myös tekstiä voi lukea kuuntelevalla mielellä. Se tarkoittaa, että opin vaimentamaan hetkeksi omat mielipiteeni ja sulkemaan ulkopuolelle kaikki muutkin häiriötekijät. Kuuntelu on ennen kaikkea keskittymiskykyä ja halua pysähtyä hetkeksi toisen ihmisen kohdalle.  

Työtoveri kertoi tällä viikolla, että hänelle tulee levoton olo, jos hän roikkuu pitkään Twitterissä. Minulla on sama kokemus.

Niin kiinnostavia kuin verkon yhteisöpalvelut ovat, niille ei varmaan kannata antaa valtaa elämässään. Yhteisön yksi tunusmerkki lienee, että siihen kuuluvilla ihmisillä on yhteistä intressiä. Köyhää on, jos välineestä tulee itsetarkoitus.

Nyyti on näyttänyt, mitä netistä saa irti, kun antaa asiakkaan ja ajan puhua. 

Aikaa säästämättä

Helena Partisen ajatukset ja kokemukset olivat hyvänä taustana, kun tutkin Scription Teksti työssä 2010 -kyselyn yhteenvetoa.

Kahteen asiaan odotan aivan erityisesti lisävalaistusta projektin seuraavasta vaiheesta, haastatteluista:

1. Vain aniharva kyselyyn vastanneista arvioi organisaationsa onnistuvan huonommin tekstiin kuin puheeseen perustuvassa vuorovaikutuksessa.
2. Tekstien laatua heikentää vastausten valossa enemmän aikapula kuin mikään muu tarjolla olleista syistä. 

Taas joku sanoo, että nuohan nyt jokainen tietää ilman erillistä selvitystäkin. Jos tietää, niin miksi ihmeessä niille ei ole tehty mitään?

Kiire ei vaivaa yksin kirjoittajia. Se leimaa myös lukemista. Meillä ei ole aikaa toistemme ajatuksille, tuskin edes omillemme. Pallottelemme edes takaisin irtotietoja, mutta emme ehdi tai uskalla pysähtyä pohtimaan yhdessä syntyjä syviä.

Kuitenkin kommunikoimme - ikään katsomatta - yhä enemmän kirjoittaen. Olen ollut hetkittäin hieman murhemielellä: mihin tämä teksteillä toheltaminen lopulta johtaa?

Nyytin kokemukset herättivät taas toivon paremmasta. Ehkä me vielä opimme käyttämään digiajan tehomyllyjä samalla hartaudella kuin entisaikaan kirjoitettiin kirjeitä rakkaille, uskotuille ja jopa ventovieraille.