Hyvästä kirjoitusvireestä on hyötyä ja iloa.

Minulla on bloggaajana menossa eräänlainen koeaika. Joskus joulun tienoilla päähäni pälkähti mielenkiintoinen kysymys: Pystyisinkö kirjoittamaan vähintään viidesti viikossa tälle palstalle jotakin, jonka ilkeäisin julkaista?

Idean taustalla oli ilman muuta ylikehittynyt uteliaisuuteni: Mitä tapahtuisi, jos pystyisin tuohon tuulesta temmatuun tavoitteeseen? Vai tapahtuisiko yhtään mitään?

Bloggauksen tuloksista on puhuttu ja kirjoitettu paljon; itsekin olen osallistunut viisasteluun. Nyt tahdoin selvittää asiaa omakohtaisesti, Toisen tai kolmannen käden tieto ei enää kelvannut.

Tärkeää oli, että ajatus tuntui mahdolliselta toteuttaa. Itsekritiikkini kun ei ole tekstien suhteen kovin ankara. Parina kesänä olin sitä paitsi kirjoitellut lomablogiin ajoittain aika intesiivisesti. Se ei tosin ole ihan sama asia kuin mihin nyt päätin ryhtyä.

Aika hyvin aikataulussa

Tätä vuotta on nyt kulunut melkein kaksi kokonaista kuukautta. Sinä aikana Vaikuttavaa! -blogissa on ilmestynyt laskujeni mukaan 43 juttua, ennen tätä. Vauhti on siis ollut  suunnilleen sitä, mitä pitikin.

En tähän testiin ryhtyessäni edes kuvitellut kilpailevani laadussa Suomen huippubloggaajien kanssa. Voi olla, että sellainenkin suuruudenhulluus vielä joskus iskee.

Nyt tähtäsin häpeilemättä määrään: viiteen juttuun viikossa. Olen hyvin tavallinen nykyihminen - koheltaja, joka ei oikein kunnolla keskity mihinkään. Juuri siksi pidän itseäni niin sopivana koekaniinina.

Tuntuu miltä tuntuu

Tavallisin peruste työelämän bloggausta vastaan on aikapula - se kuuluisa kiire. Olen kuullut sen kymmeniä, satojakin kertoja isojen organsaatioiden blogiviestinnän valmennuksissa ja konsultointisessioissa. Silloin on ollut sitä paitsi puhe ihan eri tahdista kuin mihin minä päätin tähdätä.

Kun esimerkiksi intranet-palveluissa julkaistavia blogeja on alettu suunnitella, koolla on ollut keskimäärin ehkä kuuden hengen ryhmä. Kun olen sanonut, että vähintään kerran viikossa pitäisi uutta ilmestyä, osa joukosta katsoo kauhistuneena. Että ihanko kerran kuukaudessa, parissa pitäisi jokaisen kirjoittaa?

Pieni piru oli mielessä, kun päätin kokeilla, miten vaikeaa on käyttää tunti, puolitoista päivässä bloggaukseen. Tuo aika minulta suunnilleen menee siihen, että laitan sanat peräkkäin ja etsin jonkinlaisen kuvan. Ajatteluaikaa on aika mahdotonta arvioida. Eihän blogi mikään muusta elämästä irrallinen asia ole.

Monta kertaa on ottanut rankasti päähän, että tällaiseenkin hullutukseen tuli ryhdyttyä. Paha sisu vain ei ole vielä antanut periksi. Tai ehkä järki ei ole toisaiseksi tuottanut kunnon tekosyytä.

Päätin blogata - tuntuu miltä tuntuu. Ja niin olen tehnyt.

Kerrassaan hienoa

On aivan liian varhaista edes arvailla, millaisia vaikutuksia bloggaamisellani on bisnekselle. En kuvittele juttujeni muuttavan yhteiskunnan kehityksen suuntaa.

Konkreettisin tulos on, että tämän sivuston kävijämäärä on noussut suorastaan rajusti. Siihen saattaa olla muitakin syitä - esimerkiksi se, että hurahdin Twitteriin.

Itselleni - ihan ihmisenä - tiivis bloggaus on ollut arvokasta. Tässä vain pari kokemusta:

• Kaikki kirjoittaminen on muuttunut helpommaksi - ehkä tekstikin hieman sujuvammaksi.
• Olen seurannut maailmanmenoa paljon valppaammin kuin muuten viime vuosina.
• Vähän tylsemmätkin työpäivät ovat saaneet hohdokkaan päätöksen, kun olen illalla saanut julkaistuksi jutunpätkän - siis saavuttanut yhden tavoitteeni.

Kysymyksiä riittää

Joku on jo ehtinyt kysyä ihan suoraan, eikö minulla nykyisin ole mitään muuta hommaa kuin blogata. No, jotain pientä puuhaa on ollut sen lisäksi.

Paljon useammat ovat olleet hienotunteisempia: Mitä jätän tekemättä, jotta pystyn bloggaamaan? Muutama dekkari on kieltämättä jäänyt toistaiseksi lukematta. Vuosikymmeniä jatkuneen lukuharrastuksen mittakaavassa menetys ei tunnu aivan hirveältä.

Miten uskallat? Siinä toistaiseksi yllättävin kysymys.

Ei ole tullut mieleen, että kukaan minun juttujeni vuoksi ryhtyisi sellaiseen, mitä pitäisi pelätä. Olen kyllä kirjoitellut kriittisesti myös sellaisista tahoista, joille olen tehnyt töitä. Juuri siksi olen varma, etteivät äkkiväärät mielipiteeni hetkauta heitä yhtään sen enempää kirjoitettuina kuin puhuttuinakaan.

Ilomielin jatkan

Lopetan tämän tekstiurheilun heti, kun huomaan siitä olevan itselleni tai jollekin muulle ihmiselle jotakin haittaa. Organisaatioita en sanottavasti sääli.

Maine tässä saattaa kuulemma mennä. Mainetta ja kunniaa mietin ehkä vakavammin, jos jonakin päivänä saan päähäni tavoitella bloggauksessa määrän lisäksi laatua.

Vielä, omaksi onnekseni, suhtaudun bloggaukseeni kaikkea muuta kuin haudanvakavasti. Kunhan kirjoittelen.