Sosiaaliseen mediaan
todella jää koukkuun

Sukumme pikkupojat olivat vuosia sitten teillä tietymättömillä. Heitä etsittiin maalaimaisemissa oikein useamman aikuisen voimin. Lopulta joku kuuli vähän isomman kuiskaavan viljapellossa vielä pienemmälle: "Älä vastaa, antaa niiden huhuilla."

Tuo juttu palautui mieleen, kun päivä pari sitten pikkuisen päivitin tietojani Linkediniin. Mahtoi muutama ihminen hämmästyä, kun sai monen kuukauden kuluttua vastauksen huhuiluunsa.

Luulin blogin riittävän

Vielä viime kesänä olin täysin tosissani sitä mieltä, että pysyn visusti erossa verkon yhteisöpalveluista. Ajattelin blogeissa ja wikeissä riittävän minulla haastetta lopuiksi työvuosiksi. Eihän tuota perinteistäkään verkkoviestintää sitä paitsi ole saatu vielä edes tyydyttävään kuntoon.

Bloggaukseen jäin koukkuun heti, kun sitä kaksi ja puoli vuotta sitten ensimmäisen kerran kokeilin. Wiki kiehtoo minua tiimityön kannalta valtavasti, vaikka en ole siihen vielä ehtinyt riittävästi syventyä.

Joihinkin yhteisöihin olin joskus ohimennen rekisteröitynyt - ihan vain nähdäkseni, miltä ne näyttävät sisältä päin. Mutta siihen se jäi. Tai siihen sen oli tarkoitus jäädä.

Päätin torjua kutsut

Tuija Aalto ja Perttu Tolvanen tuuppivat minua viime keväänä Linkediniin. Mutta minä pysyin päätöksesäni.

Hämärästi muistan, että muiltakin mukavilta ihmisiltä tipahteli meiliin kaikenlaisia kutsuja ja ehdotuksia, mutta en niille korvaani kallistanut. Olinhan oman ratkaisuni tehnyt.

Facebookissa kävin kurkkimassa silloin tällöin - toisen tunnuksilla, hänen luvallaan ja opastuksellaan.

Sitten tutustuin Twitteriin. Se tuli elämääni hiljaa ja huomaamatta, mutta voitti vanhan vastaanhangoittelijan puolelleen.

Onneksi muutin mieltäni

Vain pikkurillin ajattelin antaa ja senkin vasemmasta kädestä. Nyt olen vaarassa menettää paitsi molemmat kädet, myös ajatukset ja ainutkertaisen aikani. 

Rekisteröidyin Twitterin käyttäjäksi ammatillisesta uteliaisuudesta. Ei minulla ollut minkäänlaista aikomusta ruveta sinne kirjoittelemaan.

29. lokakuuta 2009 kuitenkin kirjoitin ensimmäisen tviittini:

"Päätin kokeilla Twitteriä kuukauden pari. Toivon virkeyttä ja virikkeitä viestintäkonsultin ja -kouluttajan työhön. Etsin aiheita kirjoihin."

Kun pari kuukautta oli kulunut, en enää muistanut, että kysymys piti olla kokeilusta. Pidän Twitteristä aivan valtavasti, vaikka aktiivisuuteni siellä on vielä aika vaatimatonta - tai siis kohtuullista.

Suureksi järkytyksekseni olen nyttemmin kokenut velvollisuudekseni kirjoittaa silloin tällöin jotain myös Facebookiin. Sinnekin olin huomaamattani rekisteröitynyt.

Ja nyt vielä tuo Linkedin-päivitys. Siihen tosin antoi sysäyksen asiakkuuspäällikkömme hienovarainen painostus.

Mitähän seuraavaksi?

Ainakin toistaiseksi Twitter kiehtoo minua sosiaalisen median palveluista eniten. 140 merkkiä on kirjoittajalle kiinnostava haaste.

Vaikka en ole edes sosiaalisessa mediassa erityisen sosiaalinen, kuvittelen jo tutustuneeni uusiin ihmisiin. Tutuista ihmisistä taas on tullut esiin uusia puolia.

Niin kauan kuin hoidan työni ja muut normaalit velvollisuudet sosiaalisen median häiritsemättä, en osaa olla orastavasta riippuvuudesta huolissani.

Uteliaana vain odottelen, mitä seuraavaksi pääsen kokeilemaan.