Törkykommentit on vaikea torjua avoimessa nettikeskustelussa.

Verkkoviestinnän valmentaja on päässyt viimeisen viikon aikana intensiivikurssille, jossa nettikeskustelun todellinen luonne on käynyt selväksi.

Avasin 27. heinäkuuta uuden blogin nimeltä Sydän paikaltaan. Muutaman päivän sain kirjoitella koko lailla rauhassa, mutta sitten kesksutelu ryöpsähti valloilleen.

Dominoivaan roolin nousivat erilaisiksi "alan ammattilaisiksi" esittäytyneet kommentoijat, joita eivät hyvät tavat ole isommin kahlinneet.

Huijareita vai ei?

Eilen yksi ja toinen keskustelua seuranneista alkoi aavistella, että osa kommentoijista saattaa olla puhtaita huijareita - niin sanottuja trolleja.  Vieläkään ei ole varmuutta, onko heitä ollut liikkeellä; tuskin se koskaan täysin selviääkään. Se on nyt kuitenkin varmaa, että kaikki trollilta vaikuttaneet eivät ole sitä olleet.

Olen saanut tutuilta ja tuntemattomilta roppakaupalla neuvoja, miten hämmentävä tilanne pitäisi selvittää. Alkuvaiheessa tavallisin neuvo oli se, että nimimerkkikirjoittelua ei pitäisi lainkaan sallia.

Kun blogin teemana on kehitysvammaisten ja muidenkin syystä tai toisesta heikoilla olevien lähimmäisten kokema kaltoinkohtelu, hyvin harva asianosainen - vammainen tai heidän läheisensä - rohkenee kirjoittaa siitä omalla nimellään. Oikealla nimellä kirjoittamisen vaatimus saattaa sopia moneen muuhun yhteyteen, mutta ei tähän.

Entisenä journalistina kaipailen blogialustoista ominaisuutta, jonka avulla oikea nimi tulisi bloginpitäjän tietoon. Esimerkiksi Bloggerista en sellaista ole löytänyt. Jos olisinkin löytänyt, olisi yhä jäljellä se mahdollisuus, että joku syyllistyisi identiteettivarkauteen. Siitäkin olen uudessa blogissa ehtinyt saada kokemusta.

Kun kommentteja on tullut kymmeniä päivässä, kaikkien lähettäjien henkilöllisyyden tarkistaminen olisi melko kova urakka. Onneksi sentään huomasin, kun joku yritti esiintyä väärällä nimellä heti blogin alkutaipaleella.

Törky suoraan roskiin?

Toinen neiuvo on ollut se, että kaikki vähänkin epäasialliset kommentit pitäisi jättää julkaisematta. Sekin on hieman huonosti sopinut tähän tapaukseen.

Omien kirjoitusteni kärki on suuntautunuthyvin selkeästi julkiselle sektorille, jossa mielestäni on blogin esimerkkitapauksessa menetelty kaikkea muuta kuin asiallisesti. Sieltä ei toistaiseksi ole tullut kovin paljoa muuta kuin enemmän tai vähemmän epäasiallista kommentointia - aitoa tai väärennettyä. Omalla nimellä virkamiehet tai poliittiset päättäjät eivät ole kirjoittaneet pari poikkeusta lukuunottamatta.

Törkykirjoittelu olisi nopeasti saatu oikeaan valoon, jos siihen olisivat vastanneet kehitysvamma- tai laajemmin sosiaalialan aidot ammattilaiset omalla nimellään. En voi mitään sille, että syyttävä sormi osoittaa hieman muuallekin kuin loukkaavien tai muuten epäasiallisten viestien lähettäjiin.

Pitäisikö lopettaa?

Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi oppia? Innokkaimmin minulle on ehdotettu blogin sulkemista.

Onko sananvapaudella ja avoimella keskustelulla siis Suomessa niin rankka rajoitus, että arat aiheet - etenkin jos ne liittyvät jotenkin julkisiin palveluihin - pitäisi jättää kokonaan syrjään?

Toistaiseksi en aio tuohon tyytyä. Olen itse valinnut avoimen keskustelun tien. Kirjoitan  omalla nimelläni silläkin uhalla, että se jo uhkaa jopa öistä rauhaa.

Hyvin utelias olisin kuulemaan muiden kokemuksista. Ne olisivat arvokkaampia kuin katsomosta huudellut neuvot lopettaa heti.

Taistelussa, johon olen sosiaalisen median keinoin lähtenyt, ei ole kysymys vain  omasta sisarestani. Tahtoisin auttaa pieneltä osaltani myös muita ja ennen kaikkea saattaa samojen ongemien kanssa painiskelevia yhteen.

Myönnän viime päivinä epäilleeni hetkittäin, että some-areenoille sopivat aiheiksi vain iPhonen uuden mallin antenniongelmat ja muut yhtä vaarattomat asiat. Mutta onneksi nuo mietteet ovat toistaiseksi menneet ohi.