13.7.2010 - 19:43

Hellesää on hyvä syy jättää enimmät työt tekemättä. Joka media varoittelee tämän hetken lämpöaallon aiheuttamista terveysriskeistä.

Veneessä olo ainakin tuntuu lokoisalta. Tänäänkin saimme seurata muun muassa kuikkaperheen uljasta uiskentelua.

Niemennokassa ei toistaiseksi ole ollut tukahduttavan kuumaa, mutta jo parin kilometrin kävely postilaatikolle ja takaisin nostaa hien pintaan. Kauppareissut ovat karsiutuneet minimiin. Kaiken kaikkiaan tulee keskityttyä kesän ytimeen: auringosta, suvituulesta ja vilvoittavasta järvivedestä nauttimiseen.

Sään tekee erikoiseksi se, että kovalla helteellä on reipas tuuli. Ulos unohtuneet sanomalehdet lähtevät lentoon. Pöytäliinatkaan eivät meinaa pysyä terasseilla paikoillaan, vaikka niihin on viriitetty painoja. Hyvä puoli tuulessa on tietysti sen vilvoittava vaikutus.

Haataja - kelpo dekkaristi

Lukeminen on siitä hyvä harrastus, että se sopii joka säälle. Dekkarit ovat aina minun lomakirjojeni kärjessä.

Olen tutustunut tällä viikolla sellaiseen harvinaisuuteen kuin itselleni entuudestaan vieraaseen kotimaiseen dekkaristiin. Paul-Erik Haatajan nimi on toki ollut tiedossani - onhan hän saanut Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnonkin jo vuonna 1987.

Tapoihini kuuluu säästää dekkareita ja kirjailijoiden kokonaisia tuotantoja pahan päivän varalle. Nyt tulin poimineeksi pokkarihyllystä Haatajan kirjat Hyrrä ja Häkkilinnut. Eivät ne kaikkein sykähdyttävimpiä lukukokemuksia tarjonneet, mutta sellaista laatua ja jännitystä kuitenkin, että pikimmiten pitäisi haalia jostain mahdollisimman monia muita hänen teoksiaan.

Ilman antikvariaattien apua haasteesta tuskin selviytyy. Tuoreinkin Haatajan kirjoista on nimittäin jo viiden vuoden takaa. Olisi ehkä sittenkin pitänyt ottaa tämä kelpo dekkaristi ohjelmaan jo ajat sitten.

Komeaa ja elävää historiaa

Dekkareiden joukkoon on mahtunut tänä kesänä yhtä ja toista muutakin. Erityisen mielenkiintoinen oli Sirkka Nukarin kiroittama Nukarin tilan isäntiä ja emäntiä - rakkaudesta maahan ja isänmaahan.

Yli 90 vuoden kunnioitettavaan ikään ehtinyt kirjailija kertoo teoksessa omasta suvustaan, joka jo 1700-luvulta lähtien on isännöinyt samaa tilaa Hämeenlinnan Vuorentakana. Hämeenlinnalaisille ja laajemminkin kantahämäläisille Nukarin nimi on tuttu. Kysymys ei ole vain suuresta ja hyvin hoidetusta maatilasta. Nukarilta on vaikutettu monin tavoin ympäröivään yhteiskuntaan.

Sirkan isä, kunnallisneuvos Evert Nukari toimi aikanaan muun muassa kansanedustajana. Myös edesmennyt aviomies, maanviljelysneuvos Allan Nukari, alkuperäiseltä sukunimeltään Virta, teki merkittävän elämäntyön paitsi suuren tilan toimeliaana isäntänä, myös kotikaupunkinsa sekä monien järjestöjen ja yritysten luottamustehtävissä.

Kun vuosikymmeniä sitten osallistuin muutaman vuoden Hämeenlinnan kunnalliselämään, ihailin Allanin viisautta, maltillisuutta ja sovittelevuutta. Hän oli myös huumorintajuinen herrasmies. Tuo kaikki muistui elävästi mieleen Sirkka Nukarin kirjaa lukiessa.

Nukarin suku ja tila ovat kieltämättä historialtaan keskimääräistä komeampia. Silti tulee ajatelleeksi, että moni muukin voisi pistää oman sukunsa tarinan kansien väliin. Sirkka Nukari on nuoresta asti tuntenut kutsumusta kirjoittamiseen. Teksti on sujuvaa ja kerronta elävää. Kirjanteossa on ollut varmaan hyvänä apuna myös toimittaja Tuula Heinänen.

Arvokkainta tässä sukuhistoriassa on aitous, rehellisyys ja lämmin huumori.

Lehdet kuivia uutisista

Kirjoja heinäkuussa todella tarvitsee. Lehtien anti on nopeasti luettu.

Muutamana päivänä alkulomasta tulin tehneeksi sen virheen, että vilkuilin heti aamusta uutismedioiden nettisivuja. Silloin postilaatikolta noudetut lehdet tuntuivat aivan tyhjiltä.

Heti, kun helteen synnyttämä laiskuus hieman helpottaa, pitää mennä Hämeenlinnan Suomalaiseen ja ehkä pariin paikalliseen divariinkin.