Kirjoittajat ovat kirjoittavinaan,
lukijat silloin tällöin lukevinaan.

Olen kymmenet vuodet saarnannut, että kirjoittajan pitää tietää, kenelle kirjoittaa.

Voi olla, että kirjoittajat nykyisin tietävät pikkuisen paremmin kuin viime vuosituhannella, mikä heidän kohderyhmänsä kulloinkin on. Tieto vain ei muutu teoiksi - oikeanlaiseksi tekstiksi.

Kirjoittajien tuotoksia päätyy enemmän kuin koskaan ennen suoraan tekstien hautausmaalle.  Niitä ei lue kukaan. Ja jos joku lukeekin, ei ymmärrä.  Teksti on silloin arvotonta.

Vai että tehokkuutta?

Joka puolella puhutaan tällä hetkellä säästöistä ja tarpeesta tehostaa toimintaa. Konsteja tuntuu olevan lähinnä kaksi:

• porukkaa pihalle
• toiminta mahdollisimman suuriin yksiköihin.
   

Kumpaakaan en osaa pitää kovin luovana ratkaisuna. Ehkä ne kuitenkin ovat ainoita mahdollisia, kun toimintaa ja henkilöstöä ei ole kehitetty ajoissa eikä etenkään oikeissa asioissa.

Johdon ajasta vie monessa talossa - jos henkilöstöä on uskominen - leijonanosan strategiapapereiden kyhäily ja laatikkoleikki organisaatioilla. Viime vuosina villitys näyttää vaivanneen pahimmin julkista sektoria.

Tasaisin välein sitten valitellaan, miten vaikeaa on jalkauttaa strategia. Kai se on vaikeaa, kun sanankäyttö on tuota tasoa: jalkauttaa strategia...

Kiire tuottaa tekstimössöä

Pahinta on, että henkilöstö ottaa johdosta mallia.

Yhä suurempi osa yhä pienemmäksi käyvästä aktiiviväestöstä tuhlaa aikaansa istumalla jonninjoutavissa kokouksissa ja kirjoittelemalla tyhjänpäiväisiä tekstejä.

Ei ole aikaa tehdä sitä, jolla olisi todellista arvoa asiakkaalle. Pahin tilanne on juuri kirjoitustyössä: on niin kauhea kiire, että joutuu kirjoittamaan jatkuvasti ihan mitä sattuu.

Surkeisiin, jopa täysin hyödyttömiin teksteihin tuhlaantuu aikaa paitsi kirjoittajilta, myös lukijoilta. Usein joku kolmaskin osapuoli joutuu selvittämään sekavien tekstien synnyttämiä sotkuja.

Ongelmat, joita tekstillä on määrä ratkoja, kärjistyvät entisestään.

Huono viestintä väsyttää

Kapulakieli on viime kuukausina alkanut masentaa mieltäni. Se tunkee silmiin kaikkialta - muulloinkin kuin työaikana.

Alkuvuodesta oma tilanteeni kärjistyi pienimuotoisen kriisiksi. Aloin miettiä, saako tekstipuuroon enää millään keinolla ryhtiä ja järjen hiventä.

Kun hätä on suurin, apu yleensä ilmaantuu kuin tyhjästä.

Eräs asiakas teki viime viikolla suuren palveluksen ryhtymällä tivaamaan, onko kirjoittajavalmennuksessa varmasti  esillä kohderyhmäajattelu. Siinä oli toivon kipinää! Päätin miettiä aivan uudelleen ja tietysti entistä paremmin, miten puhun kirjoittajille lukijan puolesta.

Tällä viikolla ilmestyi sitten Jyrki Lehtolan kirja Työväen teatteri. Se on Elinkeinoelämän Valtuuskunnan Evan julkaisema pamfletti, joka perustuu perustuu Saku Tuomisen ja Pekka Pohjakallion 925-tutkimusprojektin haastatteluaineistoon.

Jo ensimmäisiltä sivuilta sain valtavasti voimaa. En ole koskaan lukenut virkettä, joka kuvaisi työelämää tämän päivän Suomessa yhtä osuvasti kuin tämä:

"Me heittelemme toisillemme informaatiota ja bittejä ja pallottelemme niiden keskinäisellä vaihdolla ja järjestyksellä."

Toivon, että Evan pamfletin lukee mahdollisimman moni johtaja, esimies ja asiantuntija.

Kun työstä ei koidu arvoa

Arvontuotannosta on puhuttu ja kirjoitettu paljon ja viisaasti. Kysymys on ymmärtääkseni siitä, että asiakkuudesta pitäisi olla hyötyä molemmille osapuolille.

En näe mitään syytä, miksi myös viestintää ei voitaisi tarkastella arvontuotannon näkökulmasta. Tai näenhän minä, mutta olen alkanut torjua tuota syytä ihan niin kuin useimmat muutkin.

Esimerkiksi verkkopalvelujen arvo monille organisaatioille ja niiden asiakkaille on olematon. Organisaatioiden sisällä liikkuu erityisen paljon 'viestejä', jotka jäävät merkityksettömäksi merkkijonoiksi.

Kuka laskisi, mitä tämä kaikki maksaa? Paljonko asiakkaille kertyy turhaa laskua? Miten moni suomalainen on jo menettänyt hyödyttömän sanapelin vuoksi työpaikkansa?